lauantai 1. maaliskuuta 2008

20.2. Kenelle kuva kuuluu?

Viimeisellä luentokerralla keskustelimme mm. siitä, kenelle julkinen tila kuuluu, markkinoinnin ja mainonnan muutoksesta ja tekijänoikeuksista.

En ole vakuuttunut, että kukaan meistä kykenee erottamaan mainontaa muusta (audio)visuaalisesta tai tekstimateriaalista. Markkinointi on valtavan laaja käsite ja elää myös maksettujen mainosten ulkopuolella. Meidän on helppo bongata applen kone elokuvissa product placementiksi, mutta vaikeampaa on erotella tyylejä tai jopa kokonaisten ilmiöiden (esim. sota) brändäämistä. Voimmeko olla myöskään täysin varmoja, että innovaattoreiden ja mielipidejohtajien ostaminen ei leviä tai ole jo levinnyt meille yhdysvaltalaisen mallin mukaisesti? Väitetään, että reilu kolmannes pikkulasten hallitsemista noin tuhannesta sanasta on merkkituotteiden nimiä. Mieletöntä!

Koska mainontaa on kaikkialla, sen täytyy erottuakseen olla entistä raflaavampaa, uskottavampaa tai tiiviimmin siellä, missä mainostajien asiaakkaat viettävät aikaansa. Nykyään tämä tarkoittaa nettimainonnan suosion kasvua. Markkinoijat tavoittelevat nykyisiä asiakkaitaan ja lisäksi kouluttavat yhä nuorempia kuluttamaan ja tuleviksi asiakkaikseen. Mediamainonnan sijainnin muutos on luettavissa hyvin Maine 1/2008 -lehdessä julkaistussa "mediamainonnan kasvu ja osuudet 2007" -taulukossa. Vaikka Suomessa sanomalehdet syövät isoimman osuuden mainonnasta, on verkkomedian mainonnan kasvu ollut moninkertaista muihin medioihin verrattuna. Suomen suosituimmat verkkopalvelut viime vuonna olivat Google Suomi, IRC-galleria ja YouTube. Facebook löytyy sijalta kuusi. On aivan selvää, että mainostajat pyrkivät näitä palveluita hyödyntäen tavoittamaan asiakkaitaan. Mainonta verkossa ei kuitenkaan voi olla enää perinteisten sanomalehtimainosten kaltaisia. Mainonnan vastaanottaminen on valikoivampaa (klikkaamme mainoksia tai jatkamme seuraavalle sivulle) ja niinpä markkinoijien täytyy kohdistaa viestit tehokkaasti. Parasta olisi, jos tuotteista tai mainoksista tulisi "juttuja", joita käyttäjät mainostaisivat omaehtoisesti levittämällä esimerkiksi hauskaa mainosta linkkeinä eteenpäin. Pian varmaan kyllästymme näihin toistaan hauskempiin YouTubessa pyöriviin pätkiin ja tässä vaiheessa markkinoijat tarttuvat entistä hanakammin yksittäisten ihmisten brändäämiseen, olivatpa he sitten julkkiksia tai pienemmän porukan mielipidejohtajia.

Jani Leinosen haastattelu Voimassa oli mielestäni mielenkiintoinen. Hänen pohdintansa Elovena-tytön merkityssisällöstä ja omistajuudesta on yleistettävissä oikeastaan koko mainontaan. Markkinoijat poimivat yhteiskunnastamme merkityksiä, jalostavat niitä eteenpäin ja myyvät ne sitten meille. Selkein esimerkki on varmasti vähäpukeisten naisten käyttö mainoksissa. Naisten on vaikea oppia rakastamaan omaa ruumistaan katsellessaan täydellisiä kuvia ja oman vartalon jatkuvaa kaunistamista ja muokkaamista ostetaan ideaalin luoneilta mainostajilta tuotteina. Kieroa ja vaikeasti selitettävää siinä on se, että toisaalta moni meistä inhoaa näitä epätodellisia mainoksia mutta toisaalta moni myös haluaa olla yhtä viehättäviä katseiden kohteita (miehille). Tuskin naiset ovat valmiita näkemään kaikkea sitä vaivaa vain itsensä takia vaikka moni niin väittääkin.

En oikein ymmärtänyt mitä Leinonen tarkoittaa sillä, että yritykset yksityistävät merkityksiä. Elovena-kaurahiutaleet ovat liittäneet brändiinsä tietynlaisen suomalaisen neidon, mutta toki kuka tahansa meistä saa alkaa luomaan toisenlaisestakin neidosta brändiä. Voidaan myös ajatella, että kaurahiutalepaketin kylki on taideteos ja näin myös kuuluu Raisiolle. Tosin en ymmärrä mitä haittaa Raisiolle on Leinosen taiteesta. Lain kanssa ongelma syntyy varmaan Elovena-nimen käyttämisestä uusien teosten yhteydessä ja mahdollisista sekaannuksista. Muuten kuvien muokkaaminen taitaa olla Elovenalle vain mainosta!

Lähteet:
Kenelle kuva kuuluu? Voima 1/2008
Data. Maine, markkinoinnin ja viestinnän ammattilehti 1/2008.
Lapsella on oikeus olla lapsi.
Kuluttajansuoja 2/2003.


lauantai 16. helmikuuta 2008

13.2. Moore

Tutustuimme luennolla Michael Mooreen ja hänen tyyliinsä, joka on uudistanut dokumentin käsitteen. Dokumentti mielletään perinteisesti esitysmuodoksi, joka käsittelee aihettaan faktojen kautta ja mahdollisimman tasapuolisesti. Ääneen pääsevät useat tahot ja näin katsojille annetaan taustoittavaa pohjaa omien päätelmien tekemiseen.

Mooren kerronta perustuu taas pienen ihmisen puolelle asettumiseen. Sickossa hän lähestyy vakuutusjärjestelmää tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Minut Moore saa puolelleen käyttämällä samoja keinoja, mitä tavallisella ihmisellä on käytettävissä. Toki Moore vahvistaa vastakkainasettelua kasvoton rikas järjestelmä - viaton köyhä sairastunut monin narraatiivisin keinoin. Mutta todellisuus välittyy joka tapauksessa. Vaikka Moore ei tasapuolisesti käsittelisikään aihetta, ei keskiverrolla vakuutuksenottajalla ole juurikaan keinoja, kun vakuutusyhtiö kieltäytyy maksamasta hänen hoitonsa tai penää rahoja takaisin.

Luennolla heitettiin kysymys siitä, vesittääkö Mooren käyttämät narraation keinot asian. Katsojan voisi kenties vakuuttaa tehokkaammin pelkillä faktoilla. Mooren aiheet ovat rankkoja ja hänen huumori saa epäkohdat näyttämään entistä epäreilummilta. Mielestäni Mooren kerronta on kuitenkin oivaa. Takuulla Sickon aiheita on käsitelty aiemminkin dokumentin keinoin. Nuo dokumentit eivät vain ole saaneet yhtä hurjaa julkisuutta. Ja vaikka noiden dokumenttien argumentit olisivat täsmällisemmin perusteltuja, ne eivät ole saaneet yhtä laajaa katsojajoukkoa puolelleen ja näin voimme kysyä, kumpi dokumenttimuoto ajaa paremmin asiansa.

Moore yhdistää filmeissään taitavasti dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden. Se onkin ehkä ainut keino saada infotulvassa elävät kuluttajat katsojikseen. Mooren "dokumenteista" häviää paperimaisuus ja ne ovat elokuvateatteriviihdettä, joka kaiken lisäksi saa katsojat ajattelemaan.

Mooresta tehty Tarua vai totta -dokumentti vaikutti lähinnä Mooren mustamaalaamiselta. On totta, että Moore on rikas ja elää loisteliasta elämää kun joku toinen lihoo hamppareista tai kuolee sodassa. Moore on kuitenkin dokumentintekijä, ei avustusjärjestön työntekijä. Jos hänen sydämenasiansa olisi esimerkiksi yhdysvaltojen terveydenhuolto, hän todennäköisesti työskentelisi vain sen parissa ja lukisi vaikka asianajajaksi puolustaakseen kaltoin kohdeltuja. Hän on kuitenkin valinnut uransa tuottajana, joka puuttuu useisiin yhteiskuntansa ongelmiin. Erilaisia auttajia tarvitaan ja mielestäni Moore on ainutlaatuinen sarallaan. Uskon, että hän kykenee paremmin tekemään dokumentteja haluamistaan aiheistaan pääoman turvin kuin ilman sitä.

Jos todella olisi halunnut eritellä ristiriitaisuuksia Mooressa, minuun olisi purrut paremmin perinteisempi dokumenttimuoto kuin miehen itsensä tyylin jäljitteleminen. Mooren tekemien dokumenttien yksipuolinen lähtökohta on jo niin läpinäkyvä, että se on hyväksyttävää. Hyväksymistä auttaa, että Moore saa narratiivisin keinoin tunteen köyhän ja heikompiosaisen ihmisen puolella olemisesta. Tarpeeksi nerona hän kykenee tekeytymään juntiksi. Ja ihannemaailmassahan jokaisen juntin pitäisi kyetä vaikuttamaan ja kohentamaan olojaan, ei jäädä järjestelmän jyräämäksi. Voi tietysti olla, että Mooren propaganda vain puree minun todella hyvin. Hassua on, että olen valmis hyväksymään sen.

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

29. 1. Žižek ja psykoanalyysi

Minulle Toista selvensi parhaiten kylpyamme-vertaus. Minkä ideologian päälle rakentaa elämänsä niin, että jos ideologia otettaisiin pois, kaikelta putoaisi pohja (kypyammeesta häviäisi vesi)?

Tiedettä voisi periaatteessa pitää Toisena, mutta mielestäni se ei aivan riitä. Tieteen tehtävä on selvittää nykyisyyttä ja ennustaa tulevaa fysiikan lakeja noudattaen. Tieteestä tulee totuus, kun se kestää kritiikin ja säilyy edelleen kumoamattomana. Tiede perustuu faktoihin, jotka voidaan kumota vasta uusia pätevämpiä faktoja esittämällä. Jos maailmassa voitaisiin toimia niin, että päätökset tehtäisiin jatkuvasti tieteen aikaansaannokset huomioiden ja saavutukset koko maapallon yhteiseksi hyväksi jakaen, tiede voisi olla Toinen. Tällöin sillä olisi yksi yhteinen tavoite ja päämäärä, johon kansakunnat olisivat sitoutuneita. Tiede ei kuitenkaan riitä, koska ihminen ei kykene jakamaan onneaan kaikille emmekä kykene sitoutumaan tällaiseen päämäärään.

Näin monen Toinen on talouden lait. Vaikka itse ei allekirjoittaisi tämän ideologian oikeudenmukaisuutta se on jotain, mihin aina voi luottaa. Rahalla saa, hyvin menestyvä yritys tappaa kilpailijansa ja markkinavoima on valtti, jolla voi romuttaa yhteisöllistä hyvää ajavat aatteet. Vaikka joku meistä haluaisi pitää tiedettä tai Jumalaa Toisena, sen täytyy tapahtua talous huomioiden. Rahaan ei voi suhtautua ironisesti, sillä rahalla saa aikaan paljon hyvää. Rahasta ei myöskään saa laskea leikkiä, sillä esimerkiksi kolmannen maailman valtioiden on jo lähtökohtaisesti vaikeampi päästä kisaamaan teollisuusmaiden kanssa. Talouden lakeihin ironisesti suhtautuvat lasketaan helposti kevytmielisiksi, itsekeskeisiksi tai omahyväisiksi. Ei-niin-rikasta ihmistä taas pidetään helposti huonona työntekijänä, jos hän ei ymmärrä talouden lakien välttämättömyyttä ja niiden välttämätöntä huomioimista.

Kuitenkin olemme jossain määrin siirtymässä uudelle aikakaudelle. Yritykset eivät voi toivottavasti enää kauaa noudattaa uusliberalismin isähahmon Milton Friedmanin ajattelua ja tuottaa maksimaalista voittoa hinnalla millä hyvänsä. Kauppalehden Optiossa 2/2008 puhutaan omatuntotaloudesta. Lähtökohtana on "hyväntekeväisyys ei pelasta maailmaa, vaan bisnes joka tekee hyvää" -ajatus. Lentoyhtiön omistaja voi tehdä enemmän puhtaampien polttoaineiden kehittämiseksi kuin jos hän pesisi kätensä koko bisneksestä. Valveutuneet kuluttajat, tiukentunut ympäristölainsäädäntö ja trendikkyys saavat yritykset hakemaan suuntaa, jossa bisnesälyyn yhdistetään hyvä sydän. Artikkelissa puhutaan jopa kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa valta jaetaan uudelleen. Kuluttajat muuttuvat kohderyhmistä yleisöiksi ja yrityksistä tulee kuluttajien kohderyhmiä. Tätä minä kannatan!!

Mielestäni talouden lakien mukaan eläviin ihmisiin sopii valitettavan täydellisesti Žižekin arvostelu ihmisistä, jotka haluavat vallankumoista ja radikaaleja muutoksia, mutta jotka samalla haluavat rauhallisen ja tasaisesti eteenpäin soljuvan elämän. Voimme tiedostaa vääryydet (vaikka emme ehkä ymmärtää niitä), kannattaa muutosta ja puhua sen puolesta, mutta omassa elämässä olemme valmiit vain ostamaan luomu-tuotteita. Hätämme ei ole niin iso, että oikeasti toimisimme. Vaadimme yrityksiltä rehellisyyttä, avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja eettisyyttä, mutta jos edessämme on pakko saada -tavara, moni on armollinen itselleen eikä jätä sitä kuitenkaan ostamatta.

Tässä vaiheessa voimme antaa syyllisyyden Toisen haltuun, kuten luennolla esitettiin.Tarvitsemme jonkun, jonka avulla selitämme, että esimerkiksi 5 € lahjoitus kuussa vähempiosaisten hyväksi riittää tai että minulla on oikeus nauttia omista rahoistani ilman syyllisyyttä. Se voi olla aate tai uskonto. Aate saa hyväksymään vääryydet; jos aatetta toteutettaisiin täydellisesti, vääryyttä ja epätasa-arvoisuutta ei olisi tai vaihtoehtoisesti jokainen on oman onnensa seppä, paska säkä jos joku on tyrinyt mahdollisuutensa. Alueilla ja aikoina, joissa ja jolloin kärsitään puutetta, Toinen on huomattavasti useammin Jumala. Jumalaan voi aina turvautua ja Hän takaa, että elämä maailmassa on väliaikaista ja että taivaallinen oikeus jaetaan jokaiselle ihmiselle henkilökohtaisesti. Tällöin kisataan vain itsensä kanssa; raha tai voima ei määritä taivaaseen pääsemistä. Luulen, että me kaikki tarvitsemme Toisen, sillä ilman sitä tuntisimme olevamme voimattomia isossa maailmassa.

Käsittääkseni Žižek toivoi, että erilaiset Toiset pääsisivät aktiiviseen tietoisuuteemme, jolloin ihminen voisi tarkastella ideologiaansa. Ajatuksena on, että kun symbolisesta järjestelmästä tulee "läpinäkyvä", ihminen ymmärtää paremmin käytöstään ja näkökulmiaan. Kyse ei välttämättä ole hyvästä tai pahasta, vaan tiedotetuista valinnoista ja tätä kautta elämän haltuunotosta. Mutta vaikka kokisi tiedostavansa omat Toiset (en tiedä onko se koskaan mahdollista), jäljelle jäisi aina toiset ja näiden Toiset. Erikokoisten toisten viidakossa kahlaaminen on varmasti loputon prosessi. Toisaalta en usko, että ihminen pystyy ajattelemaan ympäröivää maailmaa ilman "linssiä" tai paljaana, olipa se sitten tietoisesti ideologinen tai ei. Jokaiselle meistä on kertynyt paljon kokemuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten näemme ja koemme maailmaa ja mitä haluamme tehdä omalla paikallamme maailmassa. Se on kuitenkin hyvä, sillä tarvitsemme lähtökohdan muuttuaksemme ja toisaalta erilaisia lähtökohtia oppiaksemme.




maanantai 28. tammikuuta 2008

21.1. Kulttuurijumitus

Kolmannella luentokerralla pohdimme hauskaa ja mielenkiintoista ilmiötä, jolle ei ehkä ole yhtä ja hyvää suomenkielistä vastinetta. Voidaan puhua kulttuurijumituksesta (culture jamming), tapahtumaksi tekemisestä (eventualization) tai käsitteistön luovasta (alkuperäistarkoituksesta poikkeasvasta) käyttöönotosta.

Ideana on ottaa käyttöön tietyt kulttuurin käsitteistöt ja tavat ja käyttää niitä uudella tavalla. Tästä selkeä esimerkki on adbustaus. Osaamme useimmiten erottaa mainokset muusta aineistosta, suhtaudumme niiden sisältöihin eri tavalla kuin esimerkiksi lehtiartikkeleihin ja meille syntyy mainosta kohtaan tietyt oletukset jo sen pohjalta, että tiedämme mainosten tarkoituksena olevan jonkun myyminen. Vastamainonnassa käytetään hyödyksi näitä käsitteistöjä. Monesti taustalla on valmiit mainoslauseet ja visuaaliset mallit - odottamattomalla tekstillä tai kuvalla alkuperäinen viesti kyseenalaistetaan tai muutetaan toiseksi.

Olen samaa mieltä siitä, että merkkejä ei kukaan voi omistaa. Mutta käyttääkseen merkkejä toisin, on osattava ensin käyttää niitä "oikein" eli kulttuuriympäristön ymmärtämällä ja omaksumalla tavalla. Merkkien käyttö on kontekstuaalista ja se tarvitsee tilannetajua. Toimiakseen tapahtumaksi tekeminen tarvitsee siis pohjalleen valtakulttuurin hyväksymät käytännöt, joita voidaan lähteä täydentämään, toteuttamaan täydellisesti tai vaikkapa käyttämään uuteen tarkoitukseen.

The Yes Men -jengi harjoittaa tapahtumaksi tekemistä herättävällä tavalla. Itse he puhuvat kohdeorganisaatioidensa "identitettin korjaamisesta" (identity correction). He esiintyvät ulkoisesti kuin edustaisivat haluamaansa tahoa, mutta kertovat "totuuden" näistä yrityksistä. Loistavaksi homman tekee tarkka ja huolellinen valmistautuminen. Ilman uskomatonta taustatyötä leikkiminen menisi pelleilyksi, mutta nyt he laittavat kuulijan hämilleen - voiko tuo olla totta?

Katsoimme luennolla The Yes Men -dokumenttia, jossa miehet kävivät Teknillisellä yliopistolla esittelemässä tulevaisuuden vaatetusta. Vaikka puhe orjuudesta ja kultainen puku olivat kaameita, ei kukaan kysynyt tai kommentoinut mitään. Karua tajuta, että juuri siihen meidät on opetettu! Jos joku WTO:sta tulisi meidän luennolle selittämään uusia mediakasvatustavoitteita, kyllä meilläkin olisi varmasti korkea kynnys puuttua hänen puheisiinsa. Varmasti olisin itse pyöritellyt huvittuneena silmiäni kamalan kultapuvun ja monitorin nähdessäni, mutta toisaalta olisi voinut tuntua myös epäkohteliaalta kyseenalaistaa vierailevien luennoitsijoiden puhe. Luennolla istuessani minusta olisi myös voinut tuntua siltä, että vaikka itse olisin eri mieltä, voisinko mitenkään vaikuttaa asiaan ja näin pohtia, kannattaisiko moisesta edes kommentoida.

Jossain määrin vaikkapa peruskoululaisten kapina voisi olla tällaista performanssin luomista. Pulpettien yhtä aikaa kaataminen ei kuitenkaan mielestäni täytä tapahtumaksi tekemisen kriteerejä samalla tavalla kuin esimerkiksi monet teekkarien jäynät. Mielestäni parhaassa kulttuurijumituksessa on taustalla vapaus tehdä sitä ja toisaalta osallistujilla vapaaehtoisuus osallistua siihen. Opettajien tehtävä on opettaa peruskoululaisia ja toisaalta oppilaiden velvollisuus on suorittaa koulunsa. Näin tapahtumaksi tekeminen menee helposti häiriköinniksi, mikä ei itsessään vielä kyseenalaista systeemiä.

Teekkareiden jäynäperinne on mielestäni mainio, mutta en tiedä kuinka usein sitä tietoisesti käytetään kyseenalaistamaan tiettyä tahoa, vain onko kyse useammin vain tehokkaimmasta "huijauksesta". Joka tapauksessa moni jäynöistä voidaan katsoa kulttuurijumitukseksi; esimerkiksi pieneen radioon rakennettu uusi äänentoistolaite d iPoli revolutional DBBS extension, puutikku-muroja mainostamaan houkutteleminen tai MIB-vaatteissa koteihin meneminen ja säteilymittauksien tekeminen
saa varmasti ihmiset hämilleen. Ainakin sen jälkeen, kun jäynätyksi tuleminen paljastuu.

Isäni oli kerran seminaarissa, jonka hyödyllisyydestä oltiin monta mieltä. Siellä eräs luennoitsijaherra oli tympääntynyt touhuun ja piti esitelmän puhumalla 15 minuuttia asiallisia sanoja mutta täysin sisällötöntä tekstiä. Hänellä oli käytössään taulukko, jonka avulla pystyi puhumaan monta tuntia ilman, että puheessa on päätä tai häntään. Sarakkeiden sanat olivat järkeviä sanoja, mutta hankalia käsittää yhdessä muiden yhtä hankalasti käsitetävien sanojen kanssa. Voin vain kuvitella, miten yleisö on kohteliaasti kuunnellut ymmärtämättä yhtään mitään! Meidän käytöstavat sallivat harvoin muiden kyseenalaistamisen julkisesti ja toisaalta moni pitää mieluummin suunsa kiinni kuin altistaa itsensä mahdolliselle häpeälle kommentoidessaan ääneen (jos muut vaikka ymmärtävät, tietävät paremmin tai ajattelevat toisin). Myöhemmin tämä luennoitsija jakoi tuon A4-paperille mahtuvan sanataulukon seminaarin osallistujille. Varmasti tämä puheenvuoro jäi kaikkien osallistujien mieleen maailman täydellisimpänä höpöhöpönä. Jos suinkin löydän omaa kopiotani siitä jostain, skannaan sen tänne.

Kurssimme kolmas kerta sai minut valppaammaksi ympäristön suhteen Minusta on kutkuttava ajatus, että kuka tahansa meistä voisi tehdä jotain toisin ja nimen omaan tarkastella, miten muut reagoivat. Uskoako vai ei on ehdottomasti kysymys, mitä pitäisi voimakkaammin nostaa kaikissa oppiaineissa alakoulusta lähtien!




maanantai 21. tammikuuta 2008

7.1.2008 Ikoniset kuvat

Ensimmäisellä luentokerralla puhuimme ikonisista kuvista. Valokuvan voima perustuu niihin liitettävään totuudenmukaisuuteen ja tunnelataukseen. Valokuvan historiaa tutkiessamme voimme huomata, miten luottamus kuvien totuudenmukaisuuteen on siirtynyt ikonin emotionaalisita kuvista puupiirroksiin ja edelleen tarkkoihin valokuviin. Valokuva on vahva todistusaineisto, jonka kuvaama todellisuutta pitäisi mielestäni useammin kyseenalaistaa.

Kuvaaja vangitsee sekunnin murto-osan, joka meiltä muuten jäisi näkemättä. Pääsemme kuin tirkistelemään totuutta, tosin aina tietystä näkökulmasta. Parhaimmillaan kuvassa ei ole viitauksia toiseuteen, jolloin kuva puhtaasti paljaasta jotain. Jaques Ranciére kutsuu näitä kuvia alastomiksi kuviksi. Aina tulisi kuitenkin pohtia, kuinka alastomia kuvia on mahdollista ottaa - voiko mikään kuva kertoa kaikkea? Useimmissa kuvissa tätä ei tietenkään edes tavoitella.

Eddie Adamsin ottama kuva kenraali Loanista ja Vietkongin teloituksesta on saanut ikonisen kuvan aseman. Yksi Vietnamin sodan tunnetuimmista kuvista hätkähdyttää, sillä näemme siinä ilmeen hetki ennen kuolemaa. Kenraali Loan seisoo kuvassa ilmeettömänä sotilasvaatteet yllä ja ampuu viereensä resuisen ja pelokkaan miehen. Videopätkän näkeminen samasta tilanteesta vahvistaa asetelman kylmyyttä - teloitus tapahtuu nopeasti, ilman varautumista ja viimeisiä sanoja.

Kuva on listattu yhdeksi sadasta maailmaa muuttaneesta kuvasta. Erityisesti meille on opetettu, että kuva käänsi yhdysvaltalaisten mielipiteet sodanvastaisiksi. Todellisuudessa mielipiteitä oli paljon puolin ja toisin. Kenraalia myös ihalitiin ja uskottiin, että hänen kaltaisillaan miehillä sota olisi jo voitettu.

Myöhemmin valta-aseman saavat kuvatulkinnat osoittavat oivasti, miten kuvat luovat ja hautaavat historian. Valokuva on todiste, johon näkökulman voi asettaa kuvatekstillä. Mieleemme jäävät kuvat, joihon liitämme tunteita. Kuva teloitushetkestä jos mikä on tunteita herättävä otos. Amerikkalaiset varmasti mielellään kertovat jälkipolville, miten he järkyttyneenä kuvan nähdessään ymmärsivät mitä on meneillään ja yhtenäisenä kansakuntana muuttivat mielipidettään.

Osittain kuvan maine perustuu ehkä myös sen ainutlaatuisuuteen. Vietnamin sota oli ensimmäinen sota, joka dokumentoitiin erittäin kattavasti. Nykyään kuvaajilla ei enää ole samanlaisia valtuuksia - liikkua saa vain rajatulla alueella ja kuvat tarkastetaan. Yksinkertaisesti julkisuuteen ei enää tuoda kenraali loaneita ja teloituksia. Näin ihmisten mielipiteet sodista muodostuvat yhä huolellisemmin suunnitellulle materiaalille. Voimme hyvinkin sanoa, että meille sodat ovat tarkasti manipuloitua kuvallista totuutta.

Sota on kärsimystä ja sen aiheuttamista, joten pelkästään kenraalin osoittaminen sormella on tekopyhää. Adams on itse myöhemmin pohtinut kuvaansa ja varmasti moni meistä yhtyy hänen ajatuksiinsa:


”Kenraali tappoi Vietkongin taistelijan; minä tapoin kenraalin kamerallani. Valokuvat ovat maailman voimakkain ase. Ihmiset uskovat niitä, mutta valokuvat valehtelevat, jopa ilman manipulointia. Ne ovat vain puolitotuuksia.. Mitä valokuva jättää kysymättä on: ’Mitä tekisit, jos olisit kenraali tuona hetkenä ja tuossa paikassa tuona kuumana päivänä, ja saisit kiinni niin sanotun vihollisen sen jälkeen, kun hän tappoi yhden, kaksi tai kolme amerikkalaista sotilasta? Mistä voit tietää ettet olisi itse vetänyt liipasimesta?"

Kuten Adams toteaa, kamera ei koskaan valehtelele, mutta toisaalta kamera ei voi koskaan kertoa koko totuutta.

Aivan uudenlaista sotareportaasia taas olemme saaneet nähtäväksemme Irakin sodan aikana. Taistelijat ovat itse lisänneet kuvia ja videopätkiä levitykseen. Toisaalta nämä kuva kertovat sodasta edes hiukan puolueettomammin - ne näyttävät molempien osapuolien tekemiä kauheuksia, tosin yhä edelleen lähinnä jenkkisotilaiden kuvaamina.


Sureyyya Evrenin pohtii artikkelissaan Abu Ghraib -vankilassa otettuja kidutuskuvia. Irakin sodassa kuvaamisesta on tullut yksi kidutuksen ja häpäisyn muoto. Uudenaikanen jalkapuu on häpeälliset ja hankalat asennot ja teot, joita joko kuvataan tai joita muut kutsutaan katsomaan.

Mielenkiintoista on, miten suhtautuminen seksuaalisuuteen erityisesti itsehillinnän, tukahduttamisen ja häpeän näkökulmasta on luokitellut kultuureja. Ensin primitiivisiä kansoja olivat avoimet nautiskelijat ja heille piti opettaa itsehillintää. Kun nyt joku kansa sitten on meidän mittapuumme mukaan liian pidättyväinen, se onkin rajoittunutta ja epänormaalia. Tällä hetkellä olemme taas tulleet pisteeseen, jossa tuomittaaa on vain (länsimaisia) ihmisoikeuksia loukkaavat seksuaaliset teot. Jenkkisotilaiden kidutuskuvissa ja -tavoissa on paljon hyödynnetty seksualisuutta, välillä jopa tuntuu, että se olisi sotilaista oikeasti hauskaa. Olipa nauraminen kidutukselle osa suunnitelmaa tai ei, pimeän kuvan se jenkkisotilaista antaa.


Lähteet:
Luento
Tietoa ja tuskaa, Joska Pyykkö, Kontakti 2/07
Abu Ghraib: the spectacle of torture, Sureyyya Evren


lauantai 19. tammikuuta 2008

16.1.2008 Propaganda

Kurssimme toinen luento rakentui Noam Chomskysta ja hänen ajatuksistaan kertovan “Manufacturing Consent” -filmin ympärille. Dokumentin tiimoilta keskustelimme propagandakäytännöistä länsimaisessa mediassa, sen tuottamasta todellisuudesta, sivusimme hiukan terrorismi-termistöä sekä omistajuuden ja mainostajien vaikutusta median todellisuuteen.

Chomskyn mukaan länsimaiden hallitseva eliitti yrittää pitää maailmaa otteessaan median kautta. Media voi luoda tietynlaista todellisuutta sensuurin tai propagandan avulla. Sensuuri tarkoittaa, että osaa asioista ei kerrota lainkaan, toisista asioista yksityiskohtia voidaan jättää kertomatta ja informaatio tuotetaan valtaapitävien näkökulmasta. Propagandaksi Chomsky laskee (kaiken) yhdensuuntaisen viestinnän, jonka tavoitteena on vaikuttaa vastaanottajan mielipiteisiin.


Meidän on helppo erottaa prppagandan määritelmiin soveltuvat viestit esimerkiksi katsomalla historiankirjan kuvia toisen maailmansodan aikaisista julisteista. Sen sijaan meidän on vaikeampi nähdä propagandan toteutuvan myös lehdistössä ympärillämme. Taustalla ei ole enää muutamaa sormella osoitettavaa tahoa, vaan monimutkainen yhteiskunnan tasojen verkosto, jonka jäljittäminen, murtaminen ja jossa toisin tekeminen ei ole yksiselitteistä.


Chomskyn mielestä demokraattista mediaa ei ole olemassa; jos emme huomaa propagandaa tai sensuuria ympärillämme, olemme jo hyväksyneet sen. On tietysti totta, että kaikki medioissa julkaistut viestit joudutaan jollakin tavalla valikoimaan. Valtaisasta tietomäärästä johtuen medioiden on pakko oman työskentelynsä ja vastaanottajakuntansa takia toteuttaa agenda setting -teoriaa. Chomsky katsoo kaikki ns. päiväjärjestyksen asettamisen keinot mielipiteen muokkaukseksi. Aiheiden valinnalla ja painotuksilla, kehystämisellä, tiedon ja lähteiden valinnalla sekä halutunlaisella ongelmanasettelulla saadaan tuotettua tietynlaista todellisuutta.


Voidaan tietysti pohtia, minkä verran tuo todellisuuden luominen on tarkoituksenmukaista ja minkä verran se on osa toimittajien välttämätöntä työtä. Toimituksessa työskennellessäni uutisaiheet valittiin yhdessä, oma ideointi oli tervetullutta ja tavoitteenamme oli tehdä mahdollisimman monipuolista & mielenkiintoista lehteä. Toisaalta paikallistoimituksissa toimitaan paljon myös uutistoimistojen varassa, emmekä kykene tarkastelemaan heidän valintakriteereitään ja tietolähteitään.
Luulen myös, että Suomessa on vielä hurjasti alalle päätyneitä toimittajia, joilla ei välttämättä ole taustallaan kriittistä ajattelua opettavaa koulutusta. He eivät välttämättä käytä tarkoituksenmukaisesti tietynlaista kieltä teksteissään, mutta eivät ehkä osaa eritellä ilmausten sävyjä ja merkityksiä. Näin he eivät tule miettineeksi vakiintuneita ilmauksia ja niiden piiloviestejä. Luulen, että ‘Word Tricks & Propaganda’ voisi olla hyvää luettavaa monessa toimituksessa. Jo tietoiseksi tuleminen ennakkoasenteita ylläpitävästä ja epätasa-arvoisesta kielenkäytöstä voisi auttaa kiinnittämään siihen huomiota.

Lisäksi on tietysti medioita, jotka avoimesti ajavat tiettyä aatessuuntaa käyttäen tarkoituksenmukaisesti hyväkseen Chomskyn määrittelemiä sensuurin ja propagandan keinoja. Hyvänä esimerkkinä voisi olla Pirkanmaalla vaikuttava sanomalehti, joka selkeästi pyrii varmistamaan kokoomuksen menestymistä ja edistämään uusliberalismia. Vielä nämä tavoitteet voisinkin hyväksyä, ellei ne tarkoittaisi tietoisesti muiden puolueiden ideoiden, ehdotuksien ja tapahtumien huomiotta jättämistä. Kaiken kruunaa tietysti oikaisujen puute, joita lehdessä ei julkaista kuin valituissa tapauksissa. Mielestäni tällaisesta tulisi käydä enemmän keskustelua ja niin, että myös lukijakunnan mielipiteitä huomioitaisiin.


Chomsky katsoo propagandan olevan toimintaa, jonka tavoitteena on halutunlaisen informaation ja mailmankuvan luominen. Keinoja tähän ovat PR (public relation) tai havaintojen hallinta (perception management). Mielestäni PR on helppo mieltää toiminnaksi, jonka tavoitteena on muokata mielipiteitä. PR on myös toimintaa, jota tuntuvat innokkaimmin harjoittavat isot yhtiöt, jonka toiminnan eettisyyden voisi joku kyseenalaistaa jossain tilanteessa. Itse en henkilökohtaisesti usko, että voittoa tavoittelevat yhtiöt haluavat tehdä aidosti hyvää. Kuulin aiheesta karuimman esitelmän markkinoinnin- ja mainonnan ihmisille suunnatussa GIMME 07 -tapahtumassa. Erään hallitsevassa asemassa olevan käyttöjärjestelmätoimittajan edustaja väitti kivenkovaa, että he harjoittavat hyväntekeväisyyttä ihmisrakkauden nimissä. Taustalla ei missään määrin hänen mukaansa ollut julkisuuskuvan kiillottaminen. Hänen mukaansa toinen hyvä esimerkki vastaavasti yhtiöstä ja työstä voisi olla erään hampurilaisketjun lastensairaalat. Tietysti molemmat saavat aikaan paljon hyvää, mutta on naiivia väittää, että se kaikki tehdään ilman minkäänlaisia taustatarkoituksia.


Toisinkin voi toimia. Ratkaisuksi Chomsky nostaa ‘alternative mediat’, joissa myös vastavirta saa äänen. Ihan kenestä tahansa ei kuitenkaan taida olla vaihtoehtomedian tekijäksi. Ilmiöiden tietoisesti tarkastelu ja yhteiskunnan ongelmien ratkominen vaatii sivistystä ja laajaa tietoisuutta vallitsevista todellisuuksista. Lisäksi tarvitaan aikaa ja taloudellinen mahdollisuus toisenlaisen median tuottamiseen.


Toisaalta myös sivistyksestä puhuminen on hiukan ongelmallista vaihtoehtomedioiden kohdalla. Tällöin hyväksymme esioletuksena koulutususkon, joka ei länsimaisessa mallissaan arvosta elämänkokemusta eikä pehmeitä arvoja. Näemme koulutuksen olevan parhaimmillaan avain poliittis-kulttuuriseen vapauteen ja vaihtoehtoja täynnä olevaan maailmaan. Tällöin olemme kuitenkin asettaneet ihanteelliselle elämälle ja onnelle mittapuun, jonka luomisessa vain murto-osa mailman ihmisiä on ollut. Usein koulutususko ajaa länsimaisten yritysten etuja, joiden johtajina istuu korkeasti koulutettuja (valkoisia) ihmisiä.

Vaihtoehtoisten medioiden lähtökohtana täytyy kuitenkin olla usko toisenlaiseen maailmaan, yksi yhteinen asia jonka eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Uskon lisäksi täytyy olla toivoa sen toteutumisesta; jos ei ole toivoa, miksi usko konkretisoituisi teoiksi? Kolmanneksi en kuitenkaan listaa rakkautta, vaan vihan. Usko toisenlaiseen maailmaan on syntynyt vinoutumien tajuamisesta. Vaikka vaihtoehtomediaa tekisikin intohimosta vaikkapa politiikkaan, on taustalla varmasti oltava jokin hiertävä asia, miksi haluaa tuoda myös omia näkemyksiään esiin.

Joko Chomsky jakaa tai Chomskyn munkaan eliitti jakaa ihmiset kolmeen luokkaan; omistajiin, koulutettuihin ja sivusta kaikkea katsovaan enemmistöön. Valtaosa ihmisistä halutaan pitää passiivisina ja tyytyväisinä. Ainakin jenkkieliitti tuntuu allekirjoittavan tämän, hyvänä esimerkkinä vaikkapa oheislukemistosta löytyvä Washington Postin Katherine Grahamin käsitys demokratiasta ja salaisuuksista.


Kaikkein ideaalisin vaihtoehtomedia olisi kaikkien toteutettavana. “Holtittoman lauman” saaminen tekijöiksi voisi kuitenkin olla mahdoton urakka. Mielessäni siintää lähinnä kuva Hervannan lähi-tv-projektista ja sen puitteissa kuvatuista joulujuhla-kotivideoista. Käytännössä ihmisten taidot ja tietopohja on niin rajallinen, että kyseessä oli lähinnä harrastemaisesti tuotettuja pätkiä kaikkien katseltavana. Toisaalta mahdollisuus tv:n tekemiseen on takuulla parasta mediakasvatusta.


Esimerkiksi tarpeeksi karkealla tulojaolla ihmiset voidaan saada luokiteltua Chomskyn esittämään kolmeen luokkaan. Itse en kuitenkaan suostu uskomaan, että kokonainen 80 prosenttia olisi pelkkää massaa. Jokaisen yksilön elämään mahtuu paljon valintoja ja näin myös jokainen osallistuu yhteisiin asioihin. Tietysti joku voisi kysyä, mistä tiedämme ettei tv:n ääressä popcornia syövä tavitallukka ymmärrä vaihtoehtojaan. Entä jos hän onkin valinnut roolin todellisuuden vastaanottajana? Voihan olla, että hänelle riittää toisten tuottama agenda. Sen sijaan pelkään kyllä että elämmme jo jossain määrin yhteiskunnassa, jossa kilpailu lähtee jo koulutuksesta ja jossa oikeudenmukaisuus, toisista huolehtiminen ja solidaarisuus eivät ole enää tärkeitä asioita.


Lähteet:
Luento
Edward S. Herman, Word Tricks & Propaganda
Wendy Ewbank, Teaching Media Literacy through the Topic of Terrorism
Juha Suoranta, Radikaali kasvatus

torstai 17. tammikuuta 2008

Kurssin suorittaminen vehto 1

Päätin suorittaa kurssin vaihtoehdon 1 mukaisesti eli pitämällä webblogia luennoistamme & ajatuksistani. Ensimmäisten kertojen tekstit löytyvät täältä keskiviikkoon mennessä.

En vielä tiedä muita bloggaajia, joten ryhmääni saa liittyä!