13.2. Moore

Tutustuimme luennolla Michael Mooreen ja hänen tyyliinsä, joka on uudistanut dokumentin käsitteen. Dokumentti mielletään perinteisesti esitysmuodoksi, joka käsittelee aihettaan faktojen kautta ja mahdollisimman tasapuolisesti. Ääneen pääsevät useat tahot ja näin katsojille annetaan taustoittavaa pohjaa omien päätelmien tekemiseen.

Mooren kerronta perustuu taas pienen ihmisen puolelle asettumiseen. Sickossa hän lähestyy vakuutusjärjestelmää tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Minut Moore saa puolelleen käyttämällä samoja keinoja, mitä tavallisella ihmisellä on käytettävissä. Toki Moore vahvistaa vastakkainasettelua kasvoton rikas järjestelmä - viaton köyhä sairastunut monin narraatiivisin keinoin. Mutta todellisuus välittyy joka tapauksessa. Vaikka Moore ei tasapuolisesti käsittelisikään aihetta, ei keskiverrolla vakuutuksenottajalla ole juurikaan keinoja, kun vakuutusyhtiö kieltäytyy maksamasta hänen hoitonsa tai penää rahoja takaisin.

Luennolla heitettiin kysymys siitä, vesittääkö Mooren käyttämät narraation keinot asian. Katsojan voisi kenties vakuuttaa tehokkaammin pelkillä faktoilla. Mooren aiheet ovat rankkoja ja hänen huumori saa epäkohdat näyttämään entistä epäreilummilta. Mielestäni Mooren kerronta on kuitenkin oivaa. Takuulla Sickon aiheita on käsitelty aiemminkin dokumentin keinoin. Nuo dokumentit eivät vain ole saaneet yhtä hurjaa julkisuutta. Ja vaikka noiden dokumenttien argumentit olisivat täsmällisemmin perusteltuja, ne eivät ole saaneet yhtä laajaa katsojajoukkoa puolelleen ja näin voimme kysyä, kumpi dokumenttimuoto ajaa paremmin asiansa.

Moore yhdistää filmeissään taitavasti dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden. Se onkin ehkä ainut keino saada infotulvassa elävät kuluttajat katsojikseen. Mooren "dokumenteista" häviää paperimaisuus ja ne ovat elokuvateatteriviihdettä, joka kaiken lisäksi saa katsojat ajattelemaan.

Mooresta tehty Tarua vai totta -dokumentti vaikutti lähinnä Mooren mustamaalaamiselta. On totta, että Moore on rikas ja elää loisteliasta elämää kun joku toinen lihoo hamppareista tai kuolee sodassa. Moore on kuitenkin dokumentintekijä, ei avustusjärjestön työntekijä. Jos hänen sydämenasiansa olisi esimerkiksi yhdysvaltojen terveydenhuolto, hän todennäköisesti työskentelisi vain sen parissa ja lukisi vaikka asianajajaksi puolustaakseen kaltoin kohdeltuja. Hän on kuitenkin valinnut uransa tuottajana, joka puuttuu useisiin yhteiskuntansa ongelmiin. Erilaisia auttajia tarvitaan ja mielestäni Moore on ainutlaatuinen sarallaan. Uskon, että hän kykenee paremmin tekemään dokumentteja haluamistaan aiheistaan pääoman turvin kuin ilman sitä.

Jos todella olisi halunnut eritellä ristiriitaisuuksia Mooressa, minuun olisi purrut paremmin perinteisempi dokumenttimuoto kuin miehen itsensä tyylin jäljitteleminen. Mooren tekemien dokumenttien yksipuolinen lähtökohta on jo niin läpinäkyvä, että se on hyväksyttävää. Hyväksymistä auttaa, että Moore saa narratiivisin keinoin tunteen köyhän ja heikompiosaisen ihmisen puolella olemisesta. Tarpeeksi nerona hän kykenee tekeytymään juntiksi. Ja ihannemaailmassahan jokaisen juntin pitäisi kyetä vaikuttamaan ja kohentamaan olojaan, ei jäädä järjestelmän jyräämäksi. Voi tietysti olla, että Mooren propaganda vain puree minun todella hyvin. Hassua on, että olen valmis hyväksymään sen.