Tutustuimme luennolla Michael Mooreen ja hänen tyyliinsä, joka on uudistanut dokumentin käsitteen. Dokumentti mielletään perinteisesti esitysmuodoksi, joka käsittelee aihettaan faktojen kautta ja mahdollisimman tasapuolisesti. Ääneen pääsevät useat tahot ja näin katsojille annetaan taustoittavaa pohjaa omien päätelmien tekemiseen.
Mooren kerronta perustuu taas pienen ihmisen puolelle asettumiseen. Sickossa hän lähestyy vakuutusjärjestelmää tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Minut Moore saa puolelleen käyttämällä samoja keinoja, mitä tavallisella ihmisellä on käytettävissä. Toki Moore vahvistaa vastakkainasettelua kasvoton rikas järjestelmä - viaton köyhä sairastunut monin narraatiivisin keinoin. Mutta todellisuus välittyy joka tapauksessa. Vaikka Moore ei tasapuolisesti käsittelisikään aihetta, ei keskiverrolla vakuutuksenottajalla ole juurikaan keinoja, kun vakuutusyhtiö kieltäytyy maksamasta hänen hoitonsa tai penää rahoja takaisin.
Luennolla heitettiin kysymys siitä, vesittääkö Mooren käyttämät narraation keinot asian. Katsojan voisi kenties vakuuttaa tehokkaammin pelkillä faktoilla. Mooren aiheet ovat rankkoja ja hänen huumori saa epäkohdat näyttämään entistä epäreilummilta. Mielestäni Mooren kerronta on kuitenkin oivaa. Takuulla Sickon aiheita on käsitelty aiemminkin dokumentin keinoin. Nuo dokumentit eivät vain ole saaneet yhtä hurjaa julkisuutta. Ja vaikka noiden dokumenttien argumentit olisivat täsmällisemmin perusteltuja, ne eivät ole saaneet yhtä laajaa katsojajoukkoa puolelleen ja näin voimme kysyä, kumpi dokumenttimuoto ajaa paremmin asiansa.
Moore yhdistää filmeissään taitavasti dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden. Se onkin ehkä ainut keino saada infotulvassa elävät kuluttajat katsojikseen. Mooren "dokumenteista" häviää paperimaisuus ja ne ovat elokuvateatteriviihdettä, joka kaiken lisäksi saa katsojat ajattelemaan.
Mooresta tehty Tarua vai totta -dokumentti vaikutti lähinnä Mooren mustamaalaamiselta. On totta, että Moore on rikas ja elää loisteliasta elämää kun joku toinen lihoo hamppareista tai kuolee sodassa. Moore on kuitenkin dokumentintekijä, ei avustusjärjestön työntekijä. Jos hänen sydämenasiansa olisi esimerkiksi yhdysvaltojen terveydenhuolto, hän todennäköisesti työskentelisi vain sen parissa ja lukisi vaikka asianajajaksi puolustaakseen kaltoin kohdeltuja. Hän on kuitenkin valinnut uransa tuottajana, joka puuttuu useisiin yhteiskuntansa ongelmiin. Erilaisia auttajia tarvitaan ja mielestäni Moore on ainutlaatuinen sarallaan. Uskon, että hän kykenee paremmin tekemään dokumentteja haluamistaan aiheistaan pääoman turvin kuin ilman sitä.
Jos todella olisi halunnut eritellä ristiriitaisuuksia Mooressa, minuun olisi purrut paremmin perinteisempi dokumenttimuoto kuin miehen itsensä tyylin jäljitteleminen. Mooren tekemien dokumenttien yksipuolinen lähtökohta on jo niin läpinäkyvä, että se on hyväksyttävää. Hyväksymistä auttaa, että Moore saa narratiivisin keinoin tunteen köyhän ja heikompiosaisen ihmisen puolella olemisesta. Tarpeeksi nerona hän kykenee tekeytymään juntiksi. Ja ihannemaailmassahan jokaisen juntin pitäisi kyetä vaikuttamaan ja kohentamaan olojaan, ei jäädä järjestelmän jyräämäksi. Voi tietysti olla, että Mooren propaganda vain puree minun todella hyvin. Hassua on, että olen valmis hyväksymään sen.
lauantai 16. helmikuuta 2008
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
29. 1. Žižek ja psykoanalyysi
Minulle Toista selvensi parhaiten kylpyamme-vertaus. Minkä ideologian päälle rakentaa elämänsä niin, että jos ideologia otettaisiin pois, kaikelta putoaisi pohja (kypyammeesta häviäisi vesi)?
Tiedettä voisi periaatteessa pitää Toisena, mutta mielestäni se ei aivan riitä. Tieteen tehtävä on selvittää nykyisyyttä ja ennustaa tulevaa fysiikan lakeja noudattaen. Tieteestä tulee totuus, kun se kestää kritiikin ja säilyy edelleen kumoamattomana. Tiede perustuu faktoihin, jotka voidaan kumota vasta uusia pätevämpiä faktoja esittämällä. Jos maailmassa voitaisiin toimia niin, että päätökset tehtäisiin jatkuvasti tieteen aikaansaannokset huomioiden ja saavutukset koko maapallon yhteiseksi hyväksi jakaen, tiede voisi olla Toinen. Tällöin sillä olisi yksi yhteinen tavoite ja päämäärä, johon kansakunnat olisivat sitoutuneita. Tiede ei kuitenkaan riitä, koska ihminen ei kykene jakamaan onneaan kaikille emmekä kykene sitoutumaan tällaiseen päämäärään.
Näin monen Toinen on talouden lait. Vaikka itse ei allekirjoittaisi tämän ideologian oikeudenmukaisuutta se on jotain, mihin aina voi luottaa. Rahalla saa, hyvin menestyvä yritys tappaa kilpailijansa ja markkinavoima on valtti, jolla voi romuttaa yhteisöllistä hyvää ajavat aatteet. Vaikka joku meistä haluaisi pitää tiedettä tai Jumalaa Toisena, sen täytyy tapahtua talous huomioiden. Rahaan ei voi suhtautua ironisesti, sillä rahalla saa aikaan paljon hyvää. Rahasta ei myöskään saa laskea leikkiä, sillä esimerkiksi kolmannen maailman valtioiden on jo lähtökohtaisesti vaikeampi päästä kisaamaan teollisuusmaiden kanssa. Talouden lakeihin ironisesti suhtautuvat lasketaan helposti kevytmielisiksi, itsekeskeisiksi tai omahyväisiksi. Ei-niin-rikasta ihmistä taas pidetään helposti huonona työntekijänä, jos hän ei ymmärrä talouden lakien välttämättömyyttä ja niiden välttämätöntä huomioimista.
Kuitenkin olemme jossain määrin siirtymässä uudelle aikakaudelle. Yritykset eivät voi toivottavasti enää kauaa noudattaa uusliberalismin isähahmon Milton Friedmanin ajattelua ja tuottaa maksimaalista voittoa hinnalla millä hyvänsä. Kauppalehden Optiossa 2/2008 puhutaan omatuntotaloudesta. Lähtökohtana on "hyväntekeväisyys ei pelasta maailmaa, vaan bisnes joka tekee hyvää" -ajatus. Lentoyhtiön omistaja voi tehdä enemmän puhtaampien polttoaineiden kehittämiseksi kuin jos hän pesisi kätensä koko bisneksestä. Valveutuneet kuluttajat, tiukentunut ympäristölainsäädäntö ja trendikkyys saavat yritykset hakemaan suuntaa, jossa bisnesälyyn yhdistetään hyvä sydän. Artikkelissa puhutaan jopa kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa valta jaetaan uudelleen. Kuluttajat muuttuvat kohderyhmistä yleisöiksi ja yrityksistä tulee kuluttajien kohderyhmiä. Tätä minä kannatan!!
Mielestäni talouden lakien mukaan eläviin ihmisiin sopii valitettavan täydellisesti Žižekin arvostelu ihmisistä, jotka haluavat vallankumoista ja radikaaleja muutoksia, mutta jotka samalla haluavat rauhallisen ja tasaisesti eteenpäin soljuvan elämän. Voimme tiedostaa vääryydet (vaikka emme ehkä ymmärtää niitä), kannattaa muutosta ja puhua sen puolesta, mutta omassa elämässä olemme valmiit vain ostamaan luomu-tuotteita. Hätämme ei ole niin iso, että oikeasti toimisimme. Vaadimme yrityksiltä rehellisyyttä, avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja eettisyyttä, mutta jos edessämme on pakko saada -tavara, moni on armollinen itselleen eikä jätä sitä kuitenkaan ostamatta.
Tässä vaiheessa voimme antaa syyllisyyden Toisen haltuun, kuten luennolla esitettiin.Tarvitsemme jonkun, jonka avulla selitämme, että esimerkiksi 5 € lahjoitus kuussa vähempiosaisten hyväksi riittää tai että minulla on oikeus nauttia omista rahoistani ilman syyllisyyttä. Se voi olla aate tai uskonto. Aate saa hyväksymään vääryydet; jos aatetta toteutettaisiin täydellisesti, vääryyttä ja epätasa-arvoisuutta ei olisi tai vaihtoehtoisesti jokainen on oman onnensa seppä, paska säkä jos joku on tyrinyt mahdollisuutensa. Alueilla ja aikoina, joissa ja jolloin kärsitään puutetta, Toinen on huomattavasti useammin Jumala. Jumalaan voi aina turvautua ja Hän takaa, että elämä maailmassa on väliaikaista ja että taivaallinen oikeus jaetaan jokaiselle ihmiselle henkilökohtaisesti. Tällöin kisataan vain itsensä kanssa; raha tai voima ei määritä taivaaseen pääsemistä. Luulen, että me kaikki tarvitsemme Toisen, sillä ilman sitä tuntisimme olevamme voimattomia isossa maailmassa.
Käsittääkseni Žižek toivoi, että erilaiset Toiset pääsisivät aktiiviseen tietoisuuteemme, jolloin ihminen voisi tarkastella ideologiaansa. Ajatuksena on, että kun symbolisesta järjestelmästä tulee "läpinäkyvä", ihminen ymmärtää paremmin käytöstään ja näkökulmiaan. Kyse ei välttämättä ole hyvästä tai pahasta, vaan tiedotetuista valinnoista ja tätä kautta elämän haltuunotosta. Mutta vaikka kokisi tiedostavansa omat Toiset (en tiedä onko se koskaan mahdollista), jäljelle jäisi aina toiset ja näiden Toiset. Erikokoisten toisten viidakossa kahlaaminen on varmasti loputon prosessi. Toisaalta en usko, että ihminen pystyy ajattelemaan ympäröivää maailmaa ilman "linssiä" tai paljaana, olipa se sitten tietoisesti ideologinen tai ei. Jokaiselle meistä on kertynyt paljon kokemuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten näemme ja koemme maailmaa ja mitä haluamme tehdä omalla paikallamme maailmassa. Se on kuitenkin hyvä, sillä tarvitsemme lähtökohdan muuttuaksemme ja toisaalta erilaisia lähtökohtia oppiaksemme.
Tiedettä voisi periaatteessa pitää Toisena, mutta mielestäni se ei aivan riitä. Tieteen tehtävä on selvittää nykyisyyttä ja ennustaa tulevaa fysiikan lakeja noudattaen. Tieteestä tulee totuus, kun se kestää kritiikin ja säilyy edelleen kumoamattomana. Tiede perustuu faktoihin, jotka voidaan kumota vasta uusia pätevämpiä faktoja esittämällä. Jos maailmassa voitaisiin toimia niin, että päätökset tehtäisiin jatkuvasti tieteen aikaansaannokset huomioiden ja saavutukset koko maapallon yhteiseksi hyväksi jakaen, tiede voisi olla Toinen. Tällöin sillä olisi yksi yhteinen tavoite ja päämäärä, johon kansakunnat olisivat sitoutuneita. Tiede ei kuitenkaan riitä, koska ihminen ei kykene jakamaan onneaan kaikille emmekä kykene sitoutumaan tällaiseen päämäärään.
Näin monen Toinen on talouden lait. Vaikka itse ei allekirjoittaisi tämän ideologian oikeudenmukaisuutta se on jotain, mihin aina voi luottaa. Rahalla saa, hyvin menestyvä yritys tappaa kilpailijansa ja markkinavoima on valtti, jolla voi romuttaa yhteisöllistä hyvää ajavat aatteet. Vaikka joku meistä haluaisi pitää tiedettä tai Jumalaa Toisena, sen täytyy tapahtua talous huomioiden. Rahaan ei voi suhtautua ironisesti, sillä rahalla saa aikaan paljon hyvää. Rahasta ei myöskään saa laskea leikkiä, sillä esimerkiksi kolmannen maailman valtioiden on jo lähtökohtaisesti vaikeampi päästä kisaamaan teollisuusmaiden kanssa. Talouden lakeihin ironisesti suhtautuvat lasketaan helposti kevytmielisiksi, itsekeskeisiksi tai omahyväisiksi. Ei-niin-rikasta ihmistä taas pidetään helposti huonona työntekijänä, jos hän ei ymmärrä talouden lakien välttämättömyyttä ja niiden välttämätöntä huomioimista.
Kuitenkin olemme jossain määrin siirtymässä uudelle aikakaudelle. Yritykset eivät voi toivottavasti enää kauaa noudattaa uusliberalismin isähahmon Milton Friedmanin ajattelua ja tuottaa maksimaalista voittoa hinnalla millä hyvänsä. Kauppalehden Optiossa 2/2008 puhutaan omatuntotaloudesta. Lähtökohtana on "hyväntekeväisyys ei pelasta maailmaa, vaan bisnes joka tekee hyvää" -ajatus. Lentoyhtiön omistaja voi tehdä enemmän puhtaampien polttoaineiden kehittämiseksi kuin jos hän pesisi kätensä koko bisneksestä. Valveutuneet kuluttajat, tiukentunut ympäristölainsäädäntö ja trendikkyys saavat yritykset hakemaan suuntaa, jossa bisnesälyyn yhdistetään hyvä sydän. Artikkelissa puhutaan jopa kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa valta jaetaan uudelleen. Kuluttajat muuttuvat kohderyhmistä yleisöiksi ja yrityksistä tulee kuluttajien kohderyhmiä. Tätä minä kannatan!!
Mielestäni talouden lakien mukaan eläviin ihmisiin sopii valitettavan täydellisesti Žižekin arvostelu ihmisistä, jotka haluavat vallankumoista ja radikaaleja muutoksia, mutta jotka samalla haluavat rauhallisen ja tasaisesti eteenpäin soljuvan elämän. Voimme tiedostaa vääryydet (vaikka emme ehkä ymmärtää niitä), kannattaa muutosta ja puhua sen puolesta, mutta omassa elämässä olemme valmiit vain ostamaan luomu-tuotteita. Hätämme ei ole niin iso, että oikeasti toimisimme. Vaadimme yrityksiltä rehellisyyttä, avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja eettisyyttä, mutta jos edessämme on pakko saada -tavara, moni on armollinen itselleen eikä jätä sitä kuitenkaan ostamatta.
Tässä vaiheessa voimme antaa syyllisyyden Toisen haltuun, kuten luennolla esitettiin.Tarvitsemme jonkun, jonka avulla selitämme, että esimerkiksi 5 € lahjoitus kuussa vähempiosaisten hyväksi riittää tai että minulla on oikeus nauttia omista rahoistani ilman syyllisyyttä. Se voi olla aate tai uskonto. Aate saa hyväksymään vääryydet; jos aatetta toteutettaisiin täydellisesti, vääryyttä ja epätasa-arvoisuutta ei olisi tai vaihtoehtoisesti jokainen on oman onnensa seppä, paska säkä jos joku on tyrinyt mahdollisuutensa. Alueilla ja aikoina, joissa ja jolloin kärsitään puutetta, Toinen on huomattavasti useammin Jumala. Jumalaan voi aina turvautua ja Hän takaa, että elämä maailmassa on väliaikaista ja että taivaallinen oikeus jaetaan jokaiselle ihmiselle henkilökohtaisesti. Tällöin kisataan vain itsensä kanssa; raha tai voima ei määritä taivaaseen pääsemistä. Luulen, että me kaikki tarvitsemme Toisen, sillä ilman sitä tuntisimme olevamme voimattomia isossa maailmassa.
Käsittääkseni Žižek toivoi, että erilaiset Toiset pääsisivät aktiiviseen tietoisuuteemme, jolloin ihminen voisi tarkastella ideologiaansa. Ajatuksena on, että kun symbolisesta järjestelmästä tulee "läpinäkyvä", ihminen ymmärtää paremmin käytöstään ja näkökulmiaan. Kyse ei välttämättä ole hyvästä tai pahasta, vaan tiedotetuista valinnoista ja tätä kautta elämän haltuunotosta. Mutta vaikka kokisi tiedostavansa omat Toiset (en tiedä onko se koskaan mahdollista), jäljelle jäisi aina toiset ja näiden Toiset. Erikokoisten toisten viidakossa kahlaaminen on varmasti loputon prosessi. Toisaalta en usko, että ihminen pystyy ajattelemaan ympäröivää maailmaa ilman "linssiä" tai paljaana, olipa se sitten tietoisesti ideologinen tai ei. Jokaiselle meistä on kertynyt paljon kokemuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten näemme ja koemme maailmaa ja mitä haluamme tehdä omalla paikallamme maailmassa. Se on kuitenkin hyvä, sillä tarvitsemme lähtökohdan muuttuaksemme ja toisaalta erilaisia lähtökohtia oppiaksemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)