maanantai 28. tammikuuta 2008

21.1. Kulttuurijumitus

Kolmannella luentokerralla pohdimme hauskaa ja mielenkiintoista ilmiötä, jolle ei ehkä ole yhtä ja hyvää suomenkielistä vastinetta. Voidaan puhua kulttuurijumituksesta (culture jamming), tapahtumaksi tekemisestä (eventualization) tai käsitteistön luovasta (alkuperäistarkoituksesta poikkeasvasta) käyttöönotosta.

Ideana on ottaa käyttöön tietyt kulttuurin käsitteistöt ja tavat ja käyttää niitä uudella tavalla. Tästä selkeä esimerkki on adbustaus. Osaamme useimmiten erottaa mainokset muusta aineistosta, suhtaudumme niiden sisältöihin eri tavalla kuin esimerkiksi lehtiartikkeleihin ja meille syntyy mainosta kohtaan tietyt oletukset jo sen pohjalta, että tiedämme mainosten tarkoituksena olevan jonkun myyminen. Vastamainonnassa käytetään hyödyksi näitä käsitteistöjä. Monesti taustalla on valmiit mainoslauseet ja visuaaliset mallit - odottamattomalla tekstillä tai kuvalla alkuperäinen viesti kyseenalaistetaan tai muutetaan toiseksi.

Olen samaa mieltä siitä, että merkkejä ei kukaan voi omistaa. Mutta käyttääkseen merkkejä toisin, on osattava ensin käyttää niitä "oikein" eli kulttuuriympäristön ymmärtämällä ja omaksumalla tavalla. Merkkien käyttö on kontekstuaalista ja se tarvitsee tilannetajua. Toimiakseen tapahtumaksi tekeminen tarvitsee siis pohjalleen valtakulttuurin hyväksymät käytännöt, joita voidaan lähteä täydentämään, toteuttamaan täydellisesti tai vaikkapa käyttämään uuteen tarkoitukseen.

The Yes Men -jengi harjoittaa tapahtumaksi tekemistä herättävällä tavalla. Itse he puhuvat kohdeorganisaatioidensa "identitettin korjaamisesta" (identity correction). He esiintyvät ulkoisesti kuin edustaisivat haluamaansa tahoa, mutta kertovat "totuuden" näistä yrityksistä. Loistavaksi homman tekee tarkka ja huolellinen valmistautuminen. Ilman uskomatonta taustatyötä leikkiminen menisi pelleilyksi, mutta nyt he laittavat kuulijan hämilleen - voiko tuo olla totta?

Katsoimme luennolla The Yes Men -dokumenttia, jossa miehet kävivät Teknillisellä yliopistolla esittelemässä tulevaisuuden vaatetusta. Vaikka puhe orjuudesta ja kultainen puku olivat kaameita, ei kukaan kysynyt tai kommentoinut mitään. Karua tajuta, että juuri siihen meidät on opetettu! Jos joku WTO:sta tulisi meidän luennolle selittämään uusia mediakasvatustavoitteita, kyllä meilläkin olisi varmasti korkea kynnys puuttua hänen puheisiinsa. Varmasti olisin itse pyöritellyt huvittuneena silmiäni kamalan kultapuvun ja monitorin nähdessäni, mutta toisaalta olisi voinut tuntua myös epäkohteliaalta kyseenalaistaa vierailevien luennoitsijoiden puhe. Luennolla istuessani minusta olisi myös voinut tuntua siltä, että vaikka itse olisin eri mieltä, voisinko mitenkään vaikuttaa asiaan ja näin pohtia, kannattaisiko moisesta edes kommentoida.

Jossain määrin vaikkapa peruskoululaisten kapina voisi olla tällaista performanssin luomista. Pulpettien yhtä aikaa kaataminen ei kuitenkaan mielestäni täytä tapahtumaksi tekemisen kriteerejä samalla tavalla kuin esimerkiksi monet teekkarien jäynät. Mielestäni parhaassa kulttuurijumituksessa on taustalla vapaus tehdä sitä ja toisaalta osallistujilla vapaaehtoisuus osallistua siihen. Opettajien tehtävä on opettaa peruskoululaisia ja toisaalta oppilaiden velvollisuus on suorittaa koulunsa. Näin tapahtumaksi tekeminen menee helposti häiriköinniksi, mikä ei itsessään vielä kyseenalaista systeemiä.

Teekkareiden jäynäperinne on mielestäni mainio, mutta en tiedä kuinka usein sitä tietoisesti käytetään kyseenalaistamaan tiettyä tahoa, vain onko kyse useammin vain tehokkaimmasta "huijauksesta". Joka tapauksessa moni jäynöistä voidaan katsoa kulttuurijumitukseksi; esimerkiksi pieneen radioon rakennettu uusi äänentoistolaite d iPoli revolutional DBBS extension, puutikku-muroja mainostamaan houkutteleminen tai MIB-vaatteissa koteihin meneminen ja säteilymittauksien tekeminen
saa varmasti ihmiset hämilleen. Ainakin sen jälkeen, kun jäynätyksi tuleminen paljastuu.

Isäni oli kerran seminaarissa, jonka hyödyllisyydestä oltiin monta mieltä. Siellä eräs luennoitsijaherra oli tympääntynyt touhuun ja piti esitelmän puhumalla 15 minuuttia asiallisia sanoja mutta täysin sisällötöntä tekstiä. Hänellä oli käytössään taulukko, jonka avulla pystyi puhumaan monta tuntia ilman, että puheessa on päätä tai häntään. Sarakkeiden sanat olivat järkeviä sanoja, mutta hankalia käsittää yhdessä muiden yhtä hankalasti käsitetävien sanojen kanssa. Voin vain kuvitella, miten yleisö on kohteliaasti kuunnellut ymmärtämättä yhtään mitään! Meidän käytöstavat sallivat harvoin muiden kyseenalaistamisen julkisesti ja toisaalta moni pitää mieluummin suunsa kiinni kuin altistaa itsensä mahdolliselle häpeälle kommentoidessaan ääneen (jos muut vaikka ymmärtävät, tietävät paremmin tai ajattelevat toisin). Myöhemmin tämä luennoitsija jakoi tuon A4-paperille mahtuvan sanataulukon seminaarin osallistujille. Varmasti tämä puheenvuoro jäi kaikkien osallistujien mieleen maailman täydellisimpänä höpöhöpönä. Jos suinkin löydän omaa kopiotani siitä jostain, skannaan sen tänne.

Kurssimme kolmas kerta sai minut valppaammaksi ympäristön suhteen Minusta on kutkuttava ajatus, että kuka tahansa meistä voisi tehdä jotain toisin ja nimen omaan tarkastella, miten muut reagoivat. Uskoako vai ei on ehdottomasti kysymys, mitä pitäisi voimakkaammin nostaa kaikissa oppiaineissa alakoulusta lähtien!




1 kommentti:

Tere kirjoitti...

Joo, toi taulukko olis hauska & hyödyllinen!

Verkosta löytryy ainakin "Postmodern essay creator"
http://www.elsewhere.org/pomo/
ja http://www.csse.monash.edu.au/cgi-bin/pub_search?104+1996+bulhak+Postmodernism

sekä automaattinen "Computer science paper"-generaattori:

http://pdos.csail.mit.edu/scigen/