maanantai 21. tammikuuta 2008

7.1.2008 Ikoniset kuvat

Ensimmäisellä luentokerralla puhuimme ikonisista kuvista. Valokuvan voima perustuu niihin liitettävään totuudenmukaisuuteen ja tunnelataukseen. Valokuvan historiaa tutkiessamme voimme huomata, miten luottamus kuvien totuudenmukaisuuteen on siirtynyt ikonin emotionaalisita kuvista puupiirroksiin ja edelleen tarkkoihin valokuviin. Valokuva on vahva todistusaineisto, jonka kuvaama todellisuutta pitäisi mielestäni useammin kyseenalaistaa.

Kuvaaja vangitsee sekunnin murto-osan, joka meiltä muuten jäisi näkemättä. Pääsemme kuin tirkistelemään totuutta, tosin aina tietystä näkökulmasta. Parhaimmillaan kuvassa ei ole viitauksia toiseuteen, jolloin kuva puhtaasti paljaasta jotain. Jaques Ranciére kutsuu näitä kuvia alastomiksi kuviksi. Aina tulisi kuitenkin pohtia, kuinka alastomia kuvia on mahdollista ottaa - voiko mikään kuva kertoa kaikkea? Useimmissa kuvissa tätä ei tietenkään edes tavoitella.

Eddie Adamsin ottama kuva kenraali Loanista ja Vietkongin teloituksesta on saanut ikonisen kuvan aseman. Yksi Vietnamin sodan tunnetuimmista kuvista hätkähdyttää, sillä näemme siinä ilmeen hetki ennen kuolemaa. Kenraali Loan seisoo kuvassa ilmeettömänä sotilasvaatteet yllä ja ampuu viereensä resuisen ja pelokkaan miehen. Videopätkän näkeminen samasta tilanteesta vahvistaa asetelman kylmyyttä - teloitus tapahtuu nopeasti, ilman varautumista ja viimeisiä sanoja.

Kuva on listattu yhdeksi sadasta maailmaa muuttaneesta kuvasta. Erityisesti meille on opetettu, että kuva käänsi yhdysvaltalaisten mielipiteet sodanvastaisiksi. Todellisuudessa mielipiteitä oli paljon puolin ja toisin. Kenraalia myös ihalitiin ja uskottiin, että hänen kaltaisillaan miehillä sota olisi jo voitettu.

Myöhemmin valta-aseman saavat kuvatulkinnat osoittavat oivasti, miten kuvat luovat ja hautaavat historian. Valokuva on todiste, johon näkökulman voi asettaa kuvatekstillä. Mieleemme jäävät kuvat, joihon liitämme tunteita. Kuva teloitushetkestä jos mikä on tunteita herättävä otos. Amerikkalaiset varmasti mielellään kertovat jälkipolville, miten he järkyttyneenä kuvan nähdessään ymmärsivät mitä on meneillään ja yhtenäisenä kansakuntana muuttivat mielipidettään.

Osittain kuvan maine perustuu ehkä myös sen ainutlaatuisuuteen. Vietnamin sota oli ensimmäinen sota, joka dokumentoitiin erittäin kattavasti. Nykyään kuvaajilla ei enää ole samanlaisia valtuuksia - liikkua saa vain rajatulla alueella ja kuvat tarkastetaan. Yksinkertaisesti julkisuuteen ei enää tuoda kenraali loaneita ja teloituksia. Näin ihmisten mielipiteet sodista muodostuvat yhä huolellisemmin suunnitellulle materiaalille. Voimme hyvinkin sanoa, että meille sodat ovat tarkasti manipuloitua kuvallista totuutta.

Sota on kärsimystä ja sen aiheuttamista, joten pelkästään kenraalin osoittaminen sormella on tekopyhää. Adams on itse myöhemmin pohtinut kuvaansa ja varmasti moni meistä yhtyy hänen ajatuksiinsa:


”Kenraali tappoi Vietkongin taistelijan; minä tapoin kenraalin kamerallani. Valokuvat ovat maailman voimakkain ase. Ihmiset uskovat niitä, mutta valokuvat valehtelevat, jopa ilman manipulointia. Ne ovat vain puolitotuuksia.. Mitä valokuva jättää kysymättä on: ’Mitä tekisit, jos olisit kenraali tuona hetkenä ja tuossa paikassa tuona kuumana päivänä, ja saisit kiinni niin sanotun vihollisen sen jälkeen, kun hän tappoi yhden, kaksi tai kolme amerikkalaista sotilasta? Mistä voit tietää ettet olisi itse vetänyt liipasimesta?"

Kuten Adams toteaa, kamera ei koskaan valehtelele, mutta toisaalta kamera ei voi koskaan kertoa koko totuutta.

Aivan uudenlaista sotareportaasia taas olemme saaneet nähtäväksemme Irakin sodan aikana. Taistelijat ovat itse lisänneet kuvia ja videopätkiä levitykseen. Toisaalta nämä kuva kertovat sodasta edes hiukan puolueettomammin - ne näyttävät molempien osapuolien tekemiä kauheuksia, tosin yhä edelleen lähinnä jenkkisotilaiden kuvaamina.


Sureyyya Evrenin pohtii artikkelissaan Abu Ghraib -vankilassa otettuja kidutuskuvia. Irakin sodassa kuvaamisesta on tullut yksi kidutuksen ja häpäisyn muoto. Uudenaikanen jalkapuu on häpeälliset ja hankalat asennot ja teot, joita joko kuvataan tai joita muut kutsutaan katsomaan.

Mielenkiintoista on, miten suhtautuminen seksuaalisuuteen erityisesti itsehillinnän, tukahduttamisen ja häpeän näkökulmasta on luokitellut kultuureja. Ensin primitiivisiä kansoja olivat avoimet nautiskelijat ja heille piti opettaa itsehillintää. Kun nyt joku kansa sitten on meidän mittapuumme mukaan liian pidättyväinen, se onkin rajoittunutta ja epänormaalia. Tällä hetkellä olemme taas tulleet pisteeseen, jossa tuomittaaa on vain (länsimaisia) ihmisoikeuksia loukkaavat seksuaaliset teot. Jenkkisotilaiden kidutuskuvissa ja -tavoissa on paljon hyödynnetty seksualisuutta, välillä jopa tuntuu, että se olisi sotilaista oikeasti hauskaa. Olipa nauraminen kidutukselle osa suunnitelmaa tai ei, pimeän kuvan se jenkkisotilaista antaa.


Lähteet:
Luento
Tietoa ja tuskaa, Joska Pyykkö, Kontakti 2/07
Abu Ghraib: the spectacle of torture, Sureyyya Evren


1 kommentti:

Juho kirjoitti...

Hei,

kirjoittelen myös blogia Media ja nykyajattelu -kurssin asioista. En vielä tiedä, suoritanko kurssin tuolla blogilla vai loppukeskustelulla, kunhan nyt kirjoittelen.

Nyt olen ajattelemisesta sen verran uupunut, etten jaksa kommentoida varsinaisesti näitä sinun tekstejä, mutta ideaalitapauksessa toki kommentoidaan puolin ja toisin.

Blogini löytyy osoitteesta
http://seventhjesus.wordpress.com/

-Juho