Kolmannella luentokerralla pohdimme hauskaa ja mielenkiintoista ilmiötä, jolle ei ehkä ole yhtä ja hyvää suomenkielistä vastinetta. Voidaan puhua kulttuurijumituksesta (culture jamming), tapahtumaksi tekemisestä (eventualization) tai käsitteistön luovasta (alkuperäistarkoituksesta poikkeasvasta) käyttöönotosta.
Ideana on ottaa käyttöön tietyt kulttuurin käsitteistöt ja tavat ja käyttää niitä uudella tavalla. Tästä selkeä esimerkki on adbustaus. Osaamme useimmiten erottaa mainokset muusta aineistosta, suhtaudumme niiden sisältöihin eri tavalla kuin esimerkiksi lehtiartikkeleihin ja meille syntyy mainosta kohtaan tietyt oletukset jo sen pohjalta, että tiedämme mainosten tarkoituksena olevan jonkun myyminen. Vastamainonnassa käytetään hyödyksi näitä käsitteistöjä. Monesti taustalla on valmiit mainoslauseet ja visuaaliset mallit - odottamattomalla tekstillä tai kuvalla alkuperäinen viesti kyseenalaistetaan tai muutetaan toiseksi.
Olen samaa mieltä siitä, että merkkejä ei kukaan voi omistaa. Mutta käyttääkseen merkkejä toisin, on osattava ensin käyttää niitä "oikein" eli kulttuuriympäristön ymmärtämällä ja omaksumalla tavalla. Merkkien käyttö on kontekstuaalista ja se tarvitsee tilannetajua. Toimiakseen tapahtumaksi tekeminen tarvitsee siis pohjalleen valtakulttuurin hyväksymät käytännöt, joita voidaan lähteä täydentämään, toteuttamaan täydellisesti tai vaikkapa käyttämään uuteen tarkoitukseen.
The Yes Men -jengi harjoittaa tapahtumaksi tekemistä herättävällä tavalla. Itse he puhuvat kohdeorganisaatioidensa "identitettin korjaamisesta" (identity correction). He esiintyvät ulkoisesti kuin edustaisivat haluamaansa tahoa, mutta kertovat "totuuden" näistä yrityksistä. Loistavaksi homman tekee tarkka ja huolellinen valmistautuminen. Ilman uskomatonta taustatyötä leikkiminen menisi pelleilyksi, mutta nyt he laittavat kuulijan hämilleen - voiko tuo olla totta?
Katsoimme luennolla The Yes Men -dokumenttia, jossa miehet kävivät Teknillisellä yliopistolla esittelemässä tulevaisuuden vaatetusta. Vaikka puhe orjuudesta ja kultainen puku olivat kaameita, ei kukaan kysynyt tai kommentoinut mitään. Karua tajuta, että juuri siihen meidät on opetettu! Jos joku WTO:sta tulisi meidän luennolle selittämään uusia mediakasvatustavoitteita, kyllä meilläkin olisi varmasti korkea kynnys puuttua hänen puheisiinsa. Varmasti olisin itse pyöritellyt huvittuneena silmiäni kamalan kultapuvun ja monitorin nähdessäni, mutta toisaalta olisi voinut tuntua myös epäkohteliaalta kyseenalaistaa vierailevien luennoitsijoiden puhe. Luennolla istuessani minusta olisi myös voinut tuntua siltä, että vaikka itse olisin eri mieltä, voisinko mitenkään vaikuttaa asiaan ja näin pohtia, kannattaisiko moisesta edes kommentoida.
Jossain määrin vaikkapa peruskoululaisten kapina voisi olla tällaista performanssin luomista. Pulpettien yhtä aikaa kaataminen ei kuitenkaan mielestäni täytä tapahtumaksi tekemisen kriteerejä samalla tavalla kuin esimerkiksi monet teekkarien jäynät. Mielestäni parhaassa kulttuurijumituksessa on taustalla vapaus tehdä sitä ja toisaalta osallistujilla vapaaehtoisuus osallistua siihen. Opettajien tehtävä on opettaa peruskoululaisia ja toisaalta oppilaiden velvollisuus on suorittaa koulunsa. Näin tapahtumaksi tekeminen menee helposti häiriköinniksi, mikä ei itsessään vielä kyseenalaista systeemiä.
Teekkareiden jäynäperinne on mielestäni mainio, mutta en tiedä kuinka usein sitä tietoisesti käytetään kyseenalaistamaan tiettyä tahoa, vain onko kyse useammin vain tehokkaimmasta "huijauksesta". Joka tapauksessa moni jäynöistä voidaan katsoa kulttuurijumitukseksi; esimerkiksi pieneen radioon rakennettu uusi äänentoistolaite d iPoli revolutional DBBS extension, puutikku-muroja mainostamaan houkutteleminen tai MIB-vaatteissa koteihin meneminen ja säteilymittauksien tekeminen saa varmasti ihmiset hämilleen. Ainakin sen jälkeen, kun jäynätyksi tuleminen paljastuu.
Isäni oli kerran seminaarissa, jonka hyödyllisyydestä oltiin monta mieltä. Siellä eräs luennoitsijaherra oli tympääntynyt touhuun ja piti esitelmän puhumalla 15 minuuttia asiallisia sanoja mutta täysin sisällötöntä tekstiä. Hänellä oli käytössään taulukko, jonka avulla pystyi puhumaan monta tuntia ilman, että puheessa on päätä tai häntään. Sarakkeiden sanat olivat järkeviä sanoja, mutta hankalia käsittää yhdessä muiden yhtä hankalasti käsitetävien sanojen kanssa. Voin vain kuvitella, miten yleisö on kohteliaasti kuunnellut ymmärtämättä yhtään mitään! Meidän käytöstavat sallivat harvoin muiden kyseenalaistamisen julkisesti ja toisaalta moni pitää mieluummin suunsa kiinni kuin altistaa itsensä mahdolliselle häpeälle kommentoidessaan ääneen (jos muut vaikka ymmärtävät, tietävät paremmin tai ajattelevat toisin). Myöhemmin tämä luennoitsija jakoi tuon A4-paperille mahtuvan sanataulukon seminaarin osallistujille. Varmasti tämä puheenvuoro jäi kaikkien osallistujien mieleen maailman täydellisimpänä höpöhöpönä. Jos suinkin löydän omaa kopiotani siitä jostain, skannaan sen tänne.
Kurssimme kolmas kerta sai minut valppaammaksi ympäristön suhteen Minusta on kutkuttava ajatus, että kuka tahansa meistä voisi tehdä jotain toisin ja nimen omaan tarkastella, miten muut reagoivat. Uskoako vai ei on ehdottomasti kysymys, mitä pitäisi voimakkaammin nostaa kaikissa oppiaineissa alakoulusta lähtien!
maanantai 28. tammikuuta 2008
maanantai 21. tammikuuta 2008
7.1.2008 Ikoniset kuvat
Ensimmäisellä luentokerralla puhuimme ikonisista kuvista. Valokuvan voima perustuu niihin liitettävään totuudenmukaisuuteen ja tunnelataukseen. Valokuvan historiaa tutkiessamme voimme huomata, miten luottamus kuvien totuudenmukaisuuteen on siirtynyt ikonin emotionaalisita kuvista puupiirroksiin ja edelleen tarkkoihin valokuviin. Valokuva on vahva todistusaineisto, jonka kuvaama todellisuutta pitäisi mielestäni useammin kyseenalaistaa.
Kuvaaja vangitsee sekunnin murto-osan, joka meiltä muuten jäisi näkemättä. Pääsemme kuin tirkistelemään totuutta, tosin aina tietystä näkökulmasta. Parhaimmillaan kuvassa ei ole viitauksia toiseuteen, jolloin kuva puhtaasti paljaasta jotain. Jaques Ranciére kutsuu näitä kuvia alastomiksi kuviksi. Aina tulisi kuitenkin pohtia, kuinka alastomia kuvia on mahdollista ottaa - voiko mikään kuva kertoa kaikkea? Useimmissa kuvissa tätä ei tietenkään edes tavoitella.
Eddie Adamsin ottama kuva kenraali Loanista ja Vietkongin teloituksesta on saanut ikonisen kuvan aseman. Yksi Vietnamin sodan tunnetuimmista kuvista hätkähdyttää, sillä näemme siinä ilmeen hetki ennen kuolemaa. Kenraali Loan seisoo kuvassa ilmeettömänä sotilasvaatteet yllä ja ampuu viereensä resuisen ja pelokkaan miehen. Videopätkän näkeminen samasta tilanteesta vahvistaa asetelman kylmyyttä - teloitus tapahtuu nopeasti, ilman varautumista ja viimeisiä sanoja.
Kuva on listattu yhdeksi sadasta maailmaa muuttaneesta kuvasta. Erityisesti meille on opetettu, että kuva käänsi yhdysvaltalaisten mielipiteet sodanvastaisiksi. Todellisuudessa mielipiteitä oli paljon puolin ja toisin. Kenraalia myös ihalitiin ja uskottiin, että hänen kaltaisillaan miehillä sota olisi jo voitettu.
Myöhemmin valta-aseman saavat kuvatulkinnat osoittavat oivasti, miten kuvat luovat ja hautaavat historian. Valokuva on todiste, johon näkökulman voi asettaa kuvatekstillä. Mieleemme jäävät kuvat, joihon liitämme tunteita. Kuva teloitushetkestä jos mikä on tunteita herättävä otos. Amerikkalaiset varmasti mielellään kertovat jälkipolville, miten he järkyttyneenä kuvan nähdessään ymmärsivät mitä on meneillään ja yhtenäisenä kansakuntana muuttivat mielipidettään.
Osittain kuvan maine perustuu ehkä myös sen ainutlaatuisuuteen. Vietnamin sota oli ensimmäinen sota, joka dokumentoitiin erittäin kattavasti. Nykyään kuvaajilla ei enää ole samanlaisia valtuuksia - liikkua saa vain rajatulla alueella ja kuvat tarkastetaan. Yksinkertaisesti julkisuuteen ei enää tuoda kenraali loaneita ja teloituksia. Näin ihmisten mielipiteet sodista muodostuvat yhä huolellisemmin suunnitellulle materiaalille. Voimme hyvinkin sanoa, että meille sodat ovat tarkasti manipuloitua kuvallista totuutta.
Sota on kärsimystä ja sen aiheuttamista, joten pelkästään kenraalin osoittaminen sormella on tekopyhää. Adams on itse myöhemmin pohtinut kuvaansa ja varmasti moni meistä yhtyy hänen ajatuksiinsa:
”Kenraali tappoi Vietkongin taistelijan; minä tapoin kenraalin kamerallani. Valokuvat ovat maailman voimakkain ase. Ihmiset uskovat niitä, mutta valokuvat valehtelevat, jopa ilman manipulointia. Ne ovat vain puolitotuuksia.. Mitä valokuva jättää kysymättä on: ’Mitä tekisit, jos olisit kenraali tuona hetkenä ja tuossa paikassa tuona kuumana päivänä, ja saisit kiinni niin sanotun vihollisen sen jälkeen, kun hän tappoi yhden, kaksi tai kolme amerikkalaista sotilasta? Mistä voit tietää ettet olisi itse vetänyt liipasimesta?"
Kuten Adams toteaa, kamera ei koskaan valehtelele, mutta toisaalta kamera ei voi koskaan kertoa koko totuutta.
Aivan uudenlaista sotareportaasia taas olemme saaneet nähtäväksemme Irakin sodan aikana. Taistelijat ovat itse lisänneet kuvia ja videopätkiä levitykseen. Toisaalta nämä kuva kertovat sodasta edes hiukan puolueettomammin - ne näyttävät molempien osapuolien tekemiä kauheuksia, tosin yhä edelleen lähinnä jenkkisotilaiden kuvaamina.
Sureyyya Evrenin pohtii artikkelissaan Abu Ghraib -vankilassa otettuja kidutuskuvia. Irakin sodassa kuvaamisesta on tullut yksi kidutuksen ja häpäisyn muoto. Uudenaikanen jalkapuu on häpeälliset ja hankalat asennot ja teot, joita joko kuvataan tai joita muut kutsutaan katsomaan.
Mielenkiintoista on, miten suhtautuminen seksuaalisuuteen erityisesti itsehillinnän, tukahduttamisen ja häpeän näkökulmasta on luokitellut kultuureja. Ensin primitiivisiä kansoja olivat avoimet nautiskelijat ja heille piti opettaa itsehillintää. Kun nyt joku kansa sitten on meidän mittapuumme mukaan liian pidättyväinen, se onkin rajoittunutta ja epänormaalia. Tällä hetkellä olemme taas tulleet pisteeseen, jossa tuomittaaa on vain (länsimaisia) ihmisoikeuksia loukkaavat seksuaaliset teot. Jenkkisotilaiden kidutuskuvissa ja -tavoissa on paljon hyödynnetty seksualisuutta, välillä jopa tuntuu, että se olisi sotilaista oikeasti hauskaa. Olipa nauraminen kidutukselle osa suunnitelmaa tai ei, pimeän kuvan se jenkkisotilaista antaa.
Lähteet:
Luento
Tietoa ja tuskaa, Joska Pyykkö, Kontakti 2/07
Abu Ghraib: the spectacle of torture, Sureyyya Evren
Kuvaaja vangitsee sekunnin murto-osan, joka meiltä muuten jäisi näkemättä. Pääsemme kuin tirkistelemään totuutta, tosin aina tietystä näkökulmasta. Parhaimmillaan kuvassa ei ole viitauksia toiseuteen, jolloin kuva puhtaasti paljaasta jotain. Jaques Ranciére kutsuu näitä kuvia alastomiksi kuviksi. Aina tulisi kuitenkin pohtia, kuinka alastomia kuvia on mahdollista ottaa - voiko mikään kuva kertoa kaikkea? Useimmissa kuvissa tätä ei tietenkään edes tavoitella.
Eddie Adamsin ottama kuva kenraali Loanista ja Vietkongin teloituksesta on saanut ikonisen kuvan aseman. Yksi Vietnamin sodan tunnetuimmista kuvista hätkähdyttää, sillä näemme siinä ilmeen hetki ennen kuolemaa. Kenraali Loan seisoo kuvassa ilmeettömänä sotilasvaatteet yllä ja ampuu viereensä resuisen ja pelokkaan miehen. Videopätkän näkeminen samasta tilanteesta vahvistaa asetelman kylmyyttä - teloitus tapahtuu nopeasti, ilman varautumista ja viimeisiä sanoja.
Kuva on listattu yhdeksi sadasta maailmaa muuttaneesta kuvasta. Erityisesti meille on opetettu, että kuva käänsi yhdysvaltalaisten mielipiteet sodanvastaisiksi. Todellisuudessa mielipiteitä oli paljon puolin ja toisin. Kenraalia myös ihalitiin ja uskottiin, että hänen kaltaisillaan miehillä sota olisi jo voitettu.
Myöhemmin valta-aseman saavat kuvatulkinnat osoittavat oivasti, miten kuvat luovat ja hautaavat historian. Valokuva on todiste, johon näkökulman voi asettaa kuvatekstillä. Mieleemme jäävät kuvat, joihon liitämme tunteita. Kuva teloitushetkestä jos mikä on tunteita herättävä otos. Amerikkalaiset varmasti mielellään kertovat jälkipolville, miten he järkyttyneenä kuvan nähdessään ymmärsivät mitä on meneillään ja yhtenäisenä kansakuntana muuttivat mielipidettään.
Osittain kuvan maine perustuu ehkä myös sen ainutlaatuisuuteen. Vietnamin sota oli ensimmäinen sota, joka dokumentoitiin erittäin kattavasti. Nykyään kuvaajilla ei enää ole samanlaisia valtuuksia - liikkua saa vain rajatulla alueella ja kuvat tarkastetaan. Yksinkertaisesti julkisuuteen ei enää tuoda kenraali loaneita ja teloituksia. Näin ihmisten mielipiteet sodista muodostuvat yhä huolellisemmin suunnitellulle materiaalille. Voimme hyvinkin sanoa, että meille sodat ovat tarkasti manipuloitua kuvallista totuutta.
Sota on kärsimystä ja sen aiheuttamista, joten pelkästään kenraalin osoittaminen sormella on tekopyhää. Adams on itse myöhemmin pohtinut kuvaansa ja varmasti moni meistä yhtyy hänen ajatuksiinsa:
”Kenraali tappoi Vietkongin taistelijan; minä tapoin kenraalin kamerallani. Valokuvat ovat maailman voimakkain ase. Ihmiset uskovat niitä, mutta valokuvat valehtelevat, jopa ilman manipulointia. Ne ovat vain puolitotuuksia.. Mitä valokuva jättää kysymättä on: ’Mitä tekisit, jos olisit kenraali tuona hetkenä ja tuossa paikassa tuona kuumana päivänä, ja saisit kiinni niin sanotun vihollisen sen jälkeen, kun hän tappoi yhden, kaksi tai kolme amerikkalaista sotilasta? Mistä voit tietää ettet olisi itse vetänyt liipasimesta?"
Kuten Adams toteaa, kamera ei koskaan valehtelele, mutta toisaalta kamera ei voi koskaan kertoa koko totuutta.
Aivan uudenlaista sotareportaasia taas olemme saaneet nähtäväksemme Irakin sodan aikana. Taistelijat ovat itse lisänneet kuvia ja videopätkiä levitykseen. Toisaalta nämä kuva kertovat sodasta edes hiukan puolueettomammin - ne näyttävät molempien osapuolien tekemiä kauheuksia, tosin yhä edelleen lähinnä jenkkisotilaiden kuvaamina.
Sureyyya Evrenin pohtii artikkelissaan Abu Ghraib -vankilassa otettuja kidutuskuvia. Irakin sodassa kuvaamisesta on tullut yksi kidutuksen ja häpäisyn muoto. Uudenaikanen jalkapuu on häpeälliset ja hankalat asennot ja teot, joita joko kuvataan tai joita muut kutsutaan katsomaan.
Mielenkiintoista on, miten suhtautuminen seksuaalisuuteen erityisesti itsehillinnän, tukahduttamisen ja häpeän näkökulmasta on luokitellut kultuureja. Ensin primitiivisiä kansoja olivat avoimet nautiskelijat ja heille piti opettaa itsehillintää. Kun nyt joku kansa sitten on meidän mittapuumme mukaan liian pidättyväinen, se onkin rajoittunutta ja epänormaalia. Tällä hetkellä olemme taas tulleet pisteeseen, jossa tuomittaaa on vain (länsimaisia) ihmisoikeuksia loukkaavat seksuaaliset teot. Jenkkisotilaiden kidutuskuvissa ja -tavoissa on paljon hyödynnetty seksualisuutta, välillä jopa tuntuu, että se olisi sotilaista oikeasti hauskaa. Olipa nauraminen kidutukselle osa suunnitelmaa tai ei, pimeän kuvan se jenkkisotilaista antaa.
Lähteet:
Luento
Tietoa ja tuskaa, Joska Pyykkö, Kontakti 2/07
Abu Ghraib: the spectacle of torture, Sureyyya Evren
lauantai 19. tammikuuta 2008
16.1.2008 Propaganda
Kurssimme toinen luento rakentui Noam Chomskysta ja hänen ajatuksistaan kertovan “Manufacturing Consent” -filmin ympärille. Dokumentin tiimoilta keskustelimme propagandakäytännöistä länsimaisessa mediassa, sen tuottamasta todellisuudesta, sivusimme hiukan terrorismi-termistöä sekä omistajuuden ja mainostajien vaikutusta median todellisuuteen.
Chomskyn mukaan länsimaiden hallitseva eliitti yrittää pitää maailmaa otteessaan median kautta. Media voi luoda tietynlaista todellisuutta sensuurin tai propagandan avulla. Sensuuri tarkoittaa, että osaa asioista ei kerrota lainkaan, toisista asioista yksityiskohtia voidaan jättää kertomatta ja informaatio tuotetaan valtaapitävien näkökulmasta. Propagandaksi Chomsky laskee (kaiken) yhdensuuntaisen viestinnän, jonka tavoitteena on vaikuttaa vastaanottajan mielipiteisiin.
Meidän on helppo erottaa prppagandan määritelmiin soveltuvat viestit esimerkiksi katsomalla historiankirjan kuvia toisen maailmansodan aikaisista julisteista. Sen sijaan meidän on vaikeampi nähdä propagandan toteutuvan myös lehdistössä ympärillämme. Taustalla ei ole enää muutamaa sormella osoitettavaa tahoa, vaan monimutkainen yhteiskunnan tasojen verkosto, jonka jäljittäminen, murtaminen ja jossa toisin tekeminen ei ole yksiselitteistä.
Chomskyn mielestä demokraattista mediaa ei ole olemassa; jos emme huomaa propagandaa tai sensuuria ympärillämme, olemme jo hyväksyneet sen. On tietysti totta, että kaikki medioissa julkaistut viestit joudutaan jollakin tavalla valikoimaan. Valtaisasta tietomäärästä johtuen medioiden on pakko oman työskentelynsä ja vastaanottajakuntansa takia toteuttaa agenda setting -teoriaa. Chomsky katsoo kaikki ns. päiväjärjestyksen asettamisen keinot mielipiteen muokkaukseksi. Aiheiden valinnalla ja painotuksilla, kehystämisellä, tiedon ja lähteiden valinnalla sekä halutunlaisella ongelmanasettelulla saadaan tuotettua tietynlaista todellisuutta.
Voidaan tietysti pohtia, minkä verran tuo todellisuuden luominen on tarkoituksenmukaista ja minkä verran se on osa toimittajien välttämätöntä työtä. Toimituksessa työskennellessäni uutisaiheet valittiin yhdessä, oma ideointi oli tervetullutta ja tavoitteenamme oli tehdä mahdollisimman monipuolista & mielenkiintoista lehteä. Toisaalta paikallistoimituksissa toimitaan paljon myös uutistoimistojen varassa, emmekä kykene tarkastelemaan heidän valintakriteereitään ja tietolähteitään. Luulen myös, että Suomessa on vielä hurjasti alalle päätyneitä toimittajia, joilla ei välttämättä ole taustallaan kriittistä ajattelua opettavaa koulutusta. He eivät välttämättä käytä tarkoituksenmukaisesti tietynlaista kieltä teksteissään, mutta eivät ehkä osaa eritellä ilmausten sävyjä ja merkityksiä. Näin he eivät tule miettineeksi vakiintuneita ilmauksia ja niiden piiloviestejä. Luulen, että ‘Word Tricks & Propaganda’ voisi olla hyvää luettavaa monessa toimituksessa. Jo tietoiseksi tuleminen ennakkoasenteita ylläpitävästä ja epätasa-arvoisesta kielenkäytöstä voisi auttaa kiinnittämään siihen huomiota.
Lisäksi on tietysti medioita, jotka avoimesti ajavat tiettyä aatessuuntaa käyttäen tarkoituksenmukaisesti hyväkseen Chomskyn määrittelemiä sensuurin ja propagandan keinoja. Hyvänä esimerkkinä voisi olla Pirkanmaalla vaikuttava sanomalehti, joka selkeästi pyrii varmistamaan kokoomuksen menestymistä ja edistämään uusliberalismia. Vielä nämä tavoitteet voisinkin hyväksyä, ellei ne tarkoittaisi tietoisesti muiden puolueiden ideoiden, ehdotuksien ja tapahtumien huomiotta jättämistä. Kaiken kruunaa tietysti oikaisujen puute, joita lehdessä ei julkaista kuin valituissa tapauksissa. Mielestäni tällaisesta tulisi käydä enemmän keskustelua ja niin, että myös lukijakunnan mielipiteitä huomioitaisiin.
Chomsky katsoo propagandan olevan toimintaa, jonka tavoitteena on halutunlaisen informaation ja mailmankuvan luominen. Keinoja tähän ovat PR (public relation) tai havaintojen hallinta (perception management). Mielestäni PR on helppo mieltää toiminnaksi, jonka tavoitteena on muokata mielipiteitä. PR on myös toimintaa, jota tuntuvat innokkaimmin harjoittavat isot yhtiöt, jonka toiminnan eettisyyden voisi joku kyseenalaistaa jossain tilanteessa. Itse en henkilökohtaisesti usko, että voittoa tavoittelevat yhtiöt haluavat tehdä aidosti hyvää. Kuulin aiheesta karuimman esitelmän markkinoinnin- ja mainonnan ihmisille suunnatussa GIMME 07 -tapahtumassa. Erään hallitsevassa asemassa olevan käyttöjärjestelmätoimittajan edustaja väitti kivenkovaa, että he harjoittavat hyväntekeväisyyttä ihmisrakkauden nimissä. Taustalla ei missään määrin hänen mukaansa ollut julkisuuskuvan kiillottaminen. Hänen mukaansa toinen hyvä esimerkki vastaavasti yhtiöstä ja työstä voisi olla erään hampurilaisketjun lastensairaalat. Tietysti molemmat saavat aikaan paljon hyvää, mutta on naiivia väittää, että se kaikki tehdään ilman minkäänlaisia taustatarkoituksia.
Toisinkin voi toimia. Ratkaisuksi Chomsky nostaa ‘alternative mediat’, joissa myös vastavirta saa äänen. Ihan kenestä tahansa ei kuitenkaan taida olla vaihtoehtomedian tekijäksi. Ilmiöiden tietoisesti tarkastelu ja yhteiskunnan ongelmien ratkominen vaatii sivistystä ja laajaa tietoisuutta vallitsevista todellisuuksista. Lisäksi tarvitaan aikaa ja taloudellinen mahdollisuus toisenlaisen median tuottamiseen.
Toisaalta myös sivistyksestä puhuminen on hiukan ongelmallista vaihtoehtomedioiden kohdalla. Tällöin hyväksymme esioletuksena koulutususkon, joka ei länsimaisessa mallissaan arvosta elämänkokemusta eikä pehmeitä arvoja. Näemme koulutuksen olevan parhaimmillaan avain poliittis-kulttuuriseen vapauteen ja vaihtoehtoja täynnä olevaan maailmaan. Tällöin olemme kuitenkin asettaneet ihanteelliselle elämälle ja onnelle mittapuun, jonka luomisessa vain murto-osa mailman ihmisiä on ollut. Usein koulutususko ajaa länsimaisten yritysten etuja, joiden johtajina istuu korkeasti koulutettuja (valkoisia) ihmisiä.
Vaihtoehtoisten medioiden lähtökohtana täytyy kuitenkin olla usko toisenlaiseen maailmaan, yksi yhteinen asia jonka eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Uskon lisäksi täytyy olla toivoa sen toteutumisesta; jos ei ole toivoa, miksi usko konkretisoituisi teoiksi? Kolmanneksi en kuitenkaan listaa rakkautta, vaan vihan. Usko toisenlaiseen maailmaan on syntynyt vinoutumien tajuamisesta. Vaikka vaihtoehtomediaa tekisikin intohimosta vaikkapa politiikkaan, on taustalla varmasti oltava jokin hiertävä asia, miksi haluaa tuoda myös omia näkemyksiään esiin.
Joko Chomsky jakaa tai Chomskyn munkaan eliitti jakaa ihmiset kolmeen luokkaan; omistajiin, koulutettuihin ja sivusta kaikkea katsovaan enemmistöön. Valtaosa ihmisistä halutaan pitää passiivisina ja tyytyväisinä. Ainakin jenkkieliitti tuntuu allekirjoittavan tämän, hyvänä esimerkkinä vaikkapa oheislukemistosta löytyvä Washington Postin Katherine Grahamin käsitys demokratiasta ja salaisuuksista.
Kaikkein ideaalisin vaihtoehtomedia olisi kaikkien toteutettavana. “Holtittoman lauman” saaminen tekijöiksi voisi kuitenkin olla mahdoton urakka. Mielessäni siintää lähinnä kuva Hervannan lähi-tv-projektista ja sen puitteissa kuvatuista joulujuhla-kotivideoista. Käytännössä ihmisten taidot ja tietopohja on niin rajallinen, että kyseessä oli lähinnä harrastemaisesti tuotettuja pätkiä kaikkien katseltavana. Toisaalta mahdollisuus tv:n tekemiseen on takuulla parasta mediakasvatusta.
Esimerkiksi tarpeeksi karkealla tulojaolla ihmiset voidaan saada luokiteltua Chomskyn esittämään kolmeen luokkaan. Itse en kuitenkaan suostu uskomaan, että kokonainen 80 prosenttia olisi pelkkää massaa. Jokaisen yksilön elämään mahtuu paljon valintoja ja näin myös jokainen osallistuu yhteisiin asioihin. Tietysti joku voisi kysyä, mistä tiedämme ettei tv:n ääressä popcornia syövä tavitallukka ymmärrä vaihtoehtojaan. Entä jos hän onkin valinnut roolin todellisuuden vastaanottajana? Voihan olla, että hänelle riittää toisten tuottama agenda. Sen sijaan pelkään kyllä että elämmme jo jossain määrin yhteiskunnassa, jossa kilpailu lähtee jo koulutuksesta ja jossa oikeudenmukaisuus, toisista huolehtiminen ja solidaarisuus eivät ole enää tärkeitä asioita.
Lähteet:
Luento
Edward S. Herman, Word Tricks & Propaganda
Wendy Ewbank, Teaching Media Literacy through the Topic of Terrorism
Juha Suoranta, Radikaali kasvatus
Chomskyn mukaan länsimaiden hallitseva eliitti yrittää pitää maailmaa otteessaan median kautta. Media voi luoda tietynlaista todellisuutta sensuurin tai propagandan avulla. Sensuuri tarkoittaa, että osaa asioista ei kerrota lainkaan, toisista asioista yksityiskohtia voidaan jättää kertomatta ja informaatio tuotetaan valtaapitävien näkökulmasta. Propagandaksi Chomsky laskee (kaiken) yhdensuuntaisen viestinnän, jonka tavoitteena on vaikuttaa vastaanottajan mielipiteisiin.
Meidän on helppo erottaa prppagandan määritelmiin soveltuvat viestit esimerkiksi katsomalla historiankirjan kuvia toisen maailmansodan aikaisista julisteista. Sen sijaan meidän on vaikeampi nähdä propagandan toteutuvan myös lehdistössä ympärillämme. Taustalla ei ole enää muutamaa sormella osoitettavaa tahoa, vaan monimutkainen yhteiskunnan tasojen verkosto, jonka jäljittäminen, murtaminen ja jossa toisin tekeminen ei ole yksiselitteistä.
Chomskyn mielestä demokraattista mediaa ei ole olemassa; jos emme huomaa propagandaa tai sensuuria ympärillämme, olemme jo hyväksyneet sen. On tietysti totta, että kaikki medioissa julkaistut viestit joudutaan jollakin tavalla valikoimaan. Valtaisasta tietomäärästä johtuen medioiden on pakko oman työskentelynsä ja vastaanottajakuntansa takia toteuttaa agenda setting -teoriaa. Chomsky katsoo kaikki ns. päiväjärjestyksen asettamisen keinot mielipiteen muokkaukseksi. Aiheiden valinnalla ja painotuksilla, kehystämisellä, tiedon ja lähteiden valinnalla sekä halutunlaisella ongelmanasettelulla saadaan tuotettua tietynlaista todellisuutta.
Voidaan tietysti pohtia, minkä verran tuo todellisuuden luominen on tarkoituksenmukaista ja minkä verran se on osa toimittajien välttämätöntä työtä. Toimituksessa työskennellessäni uutisaiheet valittiin yhdessä, oma ideointi oli tervetullutta ja tavoitteenamme oli tehdä mahdollisimman monipuolista & mielenkiintoista lehteä. Toisaalta paikallistoimituksissa toimitaan paljon myös uutistoimistojen varassa, emmekä kykene tarkastelemaan heidän valintakriteereitään ja tietolähteitään. Luulen myös, että Suomessa on vielä hurjasti alalle päätyneitä toimittajia, joilla ei välttämättä ole taustallaan kriittistä ajattelua opettavaa koulutusta. He eivät välttämättä käytä tarkoituksenmukaisesti tietynlaista kieltä teksteissään, mutta eivät ehkä osaa eritellä ilmausten sävyjä ja merkityksiä. Näin he eivät tule miettineeksi vakiintuneita ilmauksia ja niiden piiloviestejä. Luulen, että ‘Word Tricks & Propaganda’ voisi olla hyvää luettavaa monessa toimituksessa. Jo tietoiseksi tuleminen ennakkoasenteita ylläpitävästä ja epätasa-arvoisesta kielenkäytöstä voisi auttaa kiinnittämään siihen huomiota.
Lisäksi on tietysti medioita, jotka avoimesti ajavat tiettyä aatessuuntaa käyttäen tarkoituksenmukaisesti hyväkseen Chomskyn määrittelemiä sensuurin ja propagandan keinoja. Hyvänä esimerkkinä voisi olla Pirkanmaalla vaikuttava sanomalehti, joka selkeästi pyrii varmistamaan kokoomuksen menestymistä ja edistämään uusliberalismia. Vielä nämä tavoitteet voisinkin hyväksyä, ellei ne tarkoittaisi tietoisesti muiden puolueiden ideoiden, ehdotuksien ja tapahtumien huomiotta jättämistä. Kaiken kruunaa tietysti oikaisujen puute, joita lehdessä ei julkaista kuin valituissa tapauksissa. Mielestäni tällaisesta tulisi käydä enemmän keskustelua ja niin, että myös lukijakunnan mielipiteitä huomioitaisiin.
Chomsky katsoo propagandan olevan toimintaa, jonka tavoitteena on halutunlaisen informaation ja mailmankuvan luominen. Keinoja tähän ovat PR (public relation) tai havaintojen hallinta (perception management). Mielestäni PR on helppo mieltää toiminnaksi, jonka tavoitteena on muokata mielipiteitä. PR on myös toimintaa, jota tuntuvat innokkaimmin harjoittavat isot yhtiöt, jonka toiminnan eettisyyden voisi joku kyseenalaistaa jossain tilanteessa. Itse en henkilökohtaisesti usko, että voittoa tavoittelevat yhtiöt haluavat tehdä aidosti hyvää. Kuulin aiheesta karuimman esitelmän markkinoinnin- ja mainonnan ihmisille suunnatussa GIMME 07 -tapahtumassa. Erään hallitsevassa asemassa olevan käyttöjärjestelmätoimittajan edustaja väitti kivenkovaa, että he harjoittavat hyväntekeväisyyttä ihmisrakkauden nimissä. Taustalla ei missään määrin hänen mukaansa ollut julkisuuskuvan kiillottaminen. Hänen mukaansa toinen hyvä esimerkki vastaavasti yhtiöstä ja työstä voisi olla erään hampurilaisketjun lastensairaalat. Tietysti molemmat saavat aikaan paljon hyvää, mutta on naiivia väittää, että se kaikki tehdään ilman minkäänlaisia taustatarkoituksia.
Toisinkin voi toimia. Ratkaisuksi Chomsky nostaa ‘alternative mediat’, joissa myös vastavirta saa äänen. Ihan kenestä tahansa ei kuitenkaan taida olla vaihtoehtomedian tekijäksi. Ilmiöiden tietoisesti tarkastelu ja yhteiskunnan ongelmien ratkominen vaatii sivistystä ja laajaa tietoisuutta vallitsevista todellisuuksista. Lisäksi tarvitaan aikaa ja taloudellinen mahdollisuus toisenlaisen median tuottamiseen.
Toisaalta myös sivistyksestä puhuminen on hiukan ongelmallista vaihtoehtomedioiden kohdalla. Tällöin hyväksymme esioletuksena koulutususkon, joka ei länsimaisessa mallissaan arvosta elämänkokemusta eikä pehmeitä arvoja. Näemme koulutuksen olevan parhaimmillaan avain poliittis-kulttuuriseen vapauteen ja vaihtoehtoja täynnä olevaan maailmaan. Tällöin olemme kuitenkin asettaneet ihanteelliselle elämälle ja onnelle mittapuun, jonka luomisessa vain murto-osa mailman ihmisiä on ollut. Usein koulutususko ajaa länsimaisten yritysten etuja, joiden johtajina istuu korkeasti koulutettuja (valkoisia) ihmisiä.
Vaihtoehtoisten medioiden lähtökohtana täytyy kuitenkin olla usko toisenlaiseen maailmaan, yksi yhteinen asia jonka eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Uskon lisäksi täytyy olla toivoa sen toteutumisesta; jos ei ole toivoa, miksi usko konkretisoituisi teoiksi? Kolmanneksi en kuitenkaan listaa rakkautta, vaan vihan. Usko toisenlaiseen maailmaan on syntynyt vinoutumien tajuamisesta. Vaikka vaihtoehtomediaa tekisikin intohimosta vaikkapa politiikkaan, on taustalla varmasti oltava jokin hiertävä asia, miksi haluaa tuoda myös omia näkemyksiään esiin.
Joko Chomsky jakaa tai Chomskyn munkaan eliitti jakaa ihmiset kolmeen luokkaan; omistajiin, koulutettuihin ja sivusta kaikkea katsovaan enemmistöön. Valtaosa ihmisistä halutaan pitää passiivisina ja tyytyväisinä. Ainakin jenkkieliitti tuntuu allekirjoittavan tämän, hyvänä esimerkkinä vaikkapa oheislukemistosta löytyvä Washington Postin Katherine Grahamin käsitys demokratiasta ja salaisuuksista.
Kaikkein ideaalisin vaihtoehtomedia olisi kaikkien toteutettavana. “Holtittoman lauman” saaminen tekijöiksi voisi kuitenkin olla mahdoton urakka. Mielessäni siintää lähinnä kuva Hervannan lähi-tv-projektista ja sen puitteissa kuvatuista joulujuhla-kotivideoista. Käytännössä ihmisten taidot ja tietopohja on niin rajallinen, että kyseessä oli lähinnä harrastemaisesti tuotettuja pätkiä kaikkien katseltavana. Toisaalta mahdollisuus tv:n tekemiseen on takuulla parasta mediakasvatusta.
Esimerkiksi tarpeeksi karkealla tulojaolla ihmiset voidaan saada luokiteltua Chomskyn esittämään kolmeen luokkaan. Itse en kuitenkaan suostu uskomaan, että kokonainen 80 prosenttia olisi pelkkää massaa. Jokaisen yksilön elämään mahtuu paljon valintoja ja näin myös jokainen osallistuu yhteisiin asioihin. Tietysti joku voisi kysyä, mistä tiedämme ettei tv:n ääressä popcornia syövä tavitallukka ymmärrä vaihtoehtojaan. Entä jos hän onkin valinnut roolin todellisuuden vastaanottajana? Voihan olla, että hänelle riittää toisten tuottama agenda. Sen sijaan pelkään kyllä että elämmme jo jossain määrin yhteiskunnassa, jossa kilpailu lähtee jo koulutuksesta ja jossa oikeudenmukaisuus, toisista huolehtiminen ja solidaarisuus eivät ole enää tärkeitä asioita.
Lähteet:
Luento
Edward S. Herman, Word Tricks & Propaganda
Wendy Ewbank, Teaching Media Literacy through the Topic of Terrorism
Juha Suoranta, Radikaali kasvatus
torstai 17. tammikuuta 2008
Kurssin suorittaminen vehto 1
Päätin suorittaa kurssin vaihtoehdon 1 mukaisesti eli pitämällä webblogia luennoistamme & ajatuksistani. Ensimmäisten kertojen tekstit löytyvät täältä keskiviikkoon mennessä.
En vielä tiedä muita bloggaajia, joten ryhmääni saa liittyä!
En vielä tiedä muita bloggaajia, joten ryhmääni saa liittyä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)